Tollot

Juustokohokas onnistui sen verran hyvin ja oli niin jännä tehdä, et halusin kokeilla myös suklaakohokasta. Samat vieraat (tai siis ystävät) toimivat makutuomareina, tosin lukuisia muitakin kavereita oli jo ilmoittautunut vapaaehtoisiksi maistajiksi. Pare kuitenkin ensin kokeilla tutussa seurassa.

Illan teemana oli tarkoitus olla Italia. Luulin, että sovimme kaverin kanssa, että hän tuo bruschetta-ainekset. Hän ei kuitenkaan ollut ymmärtänyt luulemaani, joten olimme sitten ilman alkuruokaa. Pääruoaksi tein pastaa (itse taikinan) ja siihen pollo limonello -kastikkeen eli kanaa, sitruuna ja inkivääriä, hieman hunajaa, sipulia, valkosipulia, mausteita ja jogurttia. Ostin sitä varten ihan broilerin sisäfilettä, joka osoittautuikin tosi hyväksi valinnaksi: harvoin kanasta (tai siis broilerista) tulee noin mureaa! Kastike onnistui maun puolesta erinomaisesta, eikä pastassakaan ollut valittamista. Olisi siinä joku patongin tynkä mennyt, mutta ihan jees noinkin.

Jälkkäriksi sitten suklaakohokasta. Ohje oli “Suklaa – 365 vastustamatonta makuelämystä” -kirjasta. Ohje oli kirjoitettu todella rasittavalla tavalla, siinä oli mm. “sokeria 3 rkl ja 1 tl”. Haloo! Mutta toimihan se ihan hyvin ja suklaavalintakin oli ihan vahingossa osunut kohdalleen: rainbown tumma suklaa oli hyvää, ei liian kitkerää eikä liian vahvaa. Tein ne muumimukeihin, kun en omista kohokaskippoja. Hyvin toimi niissäkin. Ja ne kohosi Niistä oli vaan tosi vaikea tietää, et milloin ne oli kypsiä. Veikkaan, että otimme kohokkaat pois uunista oikealla hetkellä, koska sisus jäi sopivasti hieman kosteaksi. Ainakin se oli hyvää. Mietin, että mitä sen kanssa pitäisi olla. Jotain hilloa? Marjoja? Meinasin jo ottaa vadelmia pakkasesta, kun muistin, et mullahan on port-viinihyytelöä!  Se sopi kohokkaan kanssa täydellisesti!

Tässä muutama otos tuotoksista:

Uunilunkkua ei saanut avata kesken. Pitäskö toi lasi pestä joskus?

Tomusokeria pintaan

Kaunein yksilö eli se, mikä hajosi vähiten

Kaikki viisi ylhäältä päin

Nätisti kohonnut yksilö ja tilanteeseen sopiva muki

Seuraavana “to do -kokkauslistalla” on key lime pie, kun siitä oli puhetta ja kun kaveri ei sitä päässytkään syömään Floridaan. Sainkin sen tekoon eilen hyviä vinkkejä, saa nähdä kui käy. Taisin mennä lupaamaan myös blinejä. Nehän kuuluu tähän vuodenaikaan, joten voisi tosiaan tehdäkin. Pitää muistaa vaan hakea pannu kotiin. Alkuruoka vielä mietinnässä, ehkä joku talvinen keitto?

P.s. Syöjiä oli neljä. Viideskin kyllä tuli syötyä, jännä juttu…

Olin kuullut niin paljon kohokkaista ja niiden vaikeudesta, että pitihän sitä kokeilla itse. Hesarissa oli muutama viikko sitten juttua juustokohokkaan tekemisestä ja siltä pohjalta sitten lähdin liikkeelle. Teoriassa se ei kuulostanut vaikealta, eikä se sitä loppupeleissä ollutkaan.  Vatkaamisen ja raaka-aineiden kanssa koetin olla tarkka (että kananmunat on huoneenlämpöisiä jne.). Valkokastikkeen teko jännitti, varsinkin, kun voi oli aika kortilla. Hieman myös mietitytti, et mihin teen sen, kun mulla ei ole sellaisia pieniä annosvuokia, mutta ihan hyvin se sitten meni isoon lasiseen vuokaan. Uuniin ei meinannut edes uskaltaa katsoa kypsymisen aikana ja vieraat istutettiin lusikka valmiina pöytään, kun lopulta julistin sen valmiiksi. Oli se ainakin kohonnut! Mutta äkkiä se kohoaminen lässähtää; ymmärrän kyllä, miksi sanotaan, että kohokas ei odota syöjää vaan syöjä kohokasta.

Maku oli kohdillaan! Juusto (gruyere) maistui sopivasti. Ajoittain tuli kyllä munakas mieleen, mutta niin se kai hieman kuuluukin olla? Koska se oli tarkoitettu alkuruoaksi, en oikein tiennyt, mitä sen kanssa olisi pitänyt olla, joten ei sitten ollut mitään. Hyvin kelpasi kuitenkin ja kaikki tykkäsivät!

Ensi kerralla kokeilen suklaakohokasta. Mietittiin, että onko olemassa muita kuin juusto- ja suklaakohokkaita, mutta ei kyllä keksitty.

Kohokkaasta kyllä otettiin kuvakin, mutta se taisi vahingossa kadota muutaman muun kuvan mukana tuossa joku aika sitten kuvia siirrettäessä.

Kuvat löytyikin! Tällainen siitä siis tuli.

Juustokohokas

Joku meni toivomaan matkaraporttia Lontoosta. No sitä saa mitä tilaa. Eri asia on, jaksaako kukaan lukea tällaista, mutta se ei liene minun ongelma

Käytiin siis marraskuun lopussa Tuomon synttäriyllätysmatkalla Lontoossa. Yllätys se, kohde siis, olikin kentälle asti! T ei ollut onneksi arvannut, vaikka olin miten epähuomiossa vihjaillut kaikenlaista ja mm. “piilotin” punnat sen ipadin taskuun! En arvellut sen sitä taskua käyttävän, eikä se niitä löytänytkään, vaikka kuulemma kaivaa sieltä usein puhdistusliinaa (kun ipad on mun jäljiltä aina intokuolassa).

Siel se on!

Perillä oltiin vaan perjantaiaamusta sunnuntai-iltaan. Tai no siis piti olla su-iltaan, mut sumun takia paluu venyi pitkälle maanantain puolelle. Aika lyhyt aika, mutta tavallaan se riitti ihan hyvin. Ehdittiin tosi paljon kaikkea. Toki asiaa auttoi se, että oltiin molemmat käyty siellä aiemmin. Lontoo on siitä ihana kaupunki, et siellä on aina tekemistä ja näkemistä. Pirun kallis se vaan on! Esimerkiksi laukun säilytys Paddingtonin rautatieasemalla maksoi 8,5 puntaa (per laukku)! Ja meilläkin niitä sitten oli kaksi, kun vietiin toinen sinne tyhjänä, kun aateltiin, et shoppaillaan…melkein tyhjänä se sit tuli takaisinkin.

Minä ja karhuherra Paddington

Perjantaina käveltiin hieman Hyde Parkissa ja ihmeteltiin kaupunkia.

 

Joku ikuvanha talo Hyde Parkissa

Hyde Park, syksy oli hieman "jäljessä"

Hyde Park

Kaikkia kivoja musikaaleja ja teattereita ois ollut tarjolla

Syömässä käytiin hotlan lähellä pubissa. T otti “fish & chips” ja mä intialaista (ei mitään perinteistä pubiruokaa!). Ihan jees.

Taustalla perinteinen ja etualalla intialainen

Hotlan lähellä oli myös sellainen ihana “frozen yoghurt” –paikka. Siinä sai itse ottaa kuppiin jotain kolmesta eri makuisesta jugurtista (tai parin yhdistelmää) ja sitten koota siihen hedelmiä, karkkeja, suklaita, kastikkeita, keksejä yms. oheistilpehööriä. Hinta määräytyi lopuksi painon mukaan! Tosi hauska idea, ei vaan oikein marraskuinen kylmä ilma tukenut tuota herkkua.

Illalla käytiin joulumarkkinoilla: siellä syötiin ihania churroksia suklaan kanssa! Suklaa tosin ei ollut niin hyvää kuin mitä antoi ymmärtää ja miltä näytti. Se olli hieman liikaa “huonon” kaakaon makuista. Tarjolla olisi ollut myös poffertjeksia, mutta huomattiin ne vasta churros-ähkyn jälkeen, joten jäi syömättä. Saksalainen glühwein kuului myös iltaan, mukavasti lämmittäen kylmiä käsiä.

Joulupukki joulumarkkinoilla

Churros

Churros ääntä kohti

Valkosuklaaputous!

"Tahtoo karuselliin!"

Lopulta jalat alkoi olla väsyneitä ja mietittiin, että mitäs sitten. Hieman harmitti, että hankkimani stand-up liput oli vasta seuraavaksi illaksi. Olisi hyvin ollut aikaa ja halua istua alas. Päätettiin sitten kuitenkin lähteä vielä ihmettelemään Harrodsia. Siel on kyllä kaikkea! Lemmikkieläinosastolla myytiin mm. koirien olutta. Tarjolla olisi ollut myös koiranpentuja, mm. bostoninterriereita, hintaan 1 400 puntaa! Alkuperämaaksi mainittiin hauskasti USA. JOku pariskunta siitä nappasikin sellaisen mukaansa ja he jäivät täyttelemään papereita.

Lauantaiaamuna mietittiin päivän ohjelmaa ja silloin ajattelin tarkistaa, että moneltako illan stand-up on. Kauhukseni huomasin, että liput olikin perjantai-illalle! Olin jotenkin koko ajan ajatellut, et se on lauantaina, joten en sit tarkistanut aiemmin! Hemmetti. Liput kuitenkin maksoi yli 50 puntaa, joten harmitti senkin takia.

Jonnekin stand-upiin kuitenkin tahtoi. Pikainen visiitti nettiin: illalla oleva vastaava näytös oli täynnä. Toinen vastaavanoloinen löytyi, mutta lippuja ei voinut varata etukäteen ja paikka oli hieman keskustan ulkopuolella. Päätettiin, että lähdetään sinne kuitenkin illalla.

Järkytyksen jälkeen lähdettiin kävelemään Notting Hillin kirpparikadulle, joka oli ihan hotlan lähellä. Se on aina yhtä kiva paikka, vaikka mitään ihmeellistä en löytänytkään.

Kaunis sininen talo

Söpö mini

Vaatturiliike oli sisustettu singereillä

Keltainen tsygä

Mikä tämä on?

Siellä tuli maisteltua cup cakeja, varmaan ekan kerran ikinä. Se mönjäkepäällynen hyvää,mutta itse taikina ei mitään kovin ihmeellistä. Kyl musta muffinssit on parempia!

Päivällä mentiin “London Bridge & London Tombs” –nähtävyyteen, joka oli palkittu vuoden “turistikohteena”. Siinä oli ensin Bridge –osio: siirryimme ryhmänä huoneesta toiseen ja näyttelijät kertoivat sillan rakentamisesta ja kaupungin vaiheista mm. Lontoon palon aikana.  Välillä oli interaktiivista osuutta, yksi näyttelijä esim. Kysyi, mitä on “fire” suomeksi. Valitettavasti emme ymmärtäneet, että hän tarkoitti tulipaloa eikä tulta, mutta siis vastasimme “tuli”. Sitä hän sitten toisteli hienosti ääntäen.

Bridgen jälkeen siirryimme “tombseihin” eli vanhoihin holveihin. Siellä muodostimme letkan, niin että kädet piti pitää edellisen olkapäillä. Meitä oli ehkä parikymmentä, ja letkana kuljimme kuin kummitusjunana ikään. Huoneissa oli näyttelijöitä, jotka parhaan kykynsä mukaan säikytteli meitä eri teemojen mukaan. Ajoittain jännitystä loi pelkästään se odotus, että kohta jotain tapahtuu! Ihan hienosti toteutettu ja ajoittain aika jännä kokemus. OIs voinut toki olla jännempikin ja tietty pidempi. Hyvin siinä oli huomioitu letkan pituus: olimme ihan viimeisiä, T vikana mun takana. Edellä menevien kirkaisut kuului hyvin ja sitä osasi odottaa jotain. Mutta välillä ensin säikyteltiinkin loppupäätä. Tai yhtäkkiä joku alkoi hiljaa seurata.

Bridgen&Tombsin lähellä oli toinen kiva joulumarkkinatori, jonka pääpainona oli ruoka! Mietittiin, et ois kiva, kun tuollaisia ruokatoreja ois joskus Suomessakin.

Iltapäivällä tiet erkani hetkeksi: T halusi lähteä kaupungin pohjoispuolella olevaan pelikauppaan. Mä päätin mennä shoppailemaan Oxford Streetille. Kolmisen tuntia siellä riitti: ihmisiä oli ihan uskomattoman paljon! Mulla alkoi loppua kännykästä akku ja T piti saada vielä kiinni…onneksi se riitti sen verran, että saatiin sovittua tapaamispaikka.

Seuraavana suunnattiin sitä stand-up paikkaa kohti. Hieman jännitti, et millainen paikka se on ja saadaanko lippuja jne. Paikka osoittautui sportti-baarin alakerraksi! Baariin tytsä sanoi, että tulkaa takaisin noin puoli tuntia ennen esityksen alkua , niin saatte liput. Meillä oli hyvin aikaa, reilu tunti vielä siihen, joten mentiin syömään.  Lähistöllä oli paljon ruokapaikkoja, joten ihan randomilla arvottiin “Preto, Brazilian steak house”. Se osoittautuikin tosi hyväksi valinnaksi! Ravintolan idea oli simppeli: alkuruoat ja lisukkeet sai hakea seisovasta pöydästä. Sai ottaa myös pelkän sen pöydän (siellä oli tosi paljon kaikkea, mm. lasagnea ja friteerattuja banaaneja), hinta tais olla 15,95 puntaa. Tai sitten sai ottaa sen ja “lihat” (hintaan 19,95 puntaa). Jos otti myös lihat, niin tarjoilija toi pöytään lapun, jonka toisella puolella oli  punainen “ei” ja toisella vihreä “kyllä”.

Pelikortit

Aina, kun vihreä puoli oli esillä, jostain tuli saman tien tarjoilija lihavartaan kanssa ja annosteli lautaselle lihaa. Jos vihreän puolen piti esillä, niin toinen tarjoilija tuli saman tien eri lihavartaan kanssa. Lihoja tuli lisää niin kauan, kunnes käänsit punaisen puolen. Eli silloin sai sit syödä rauhassa. Lihoja olisi ollut 19 erilaista! Ei sit jaksettu ihan kaikkea, mut syötiin: kanaa parilla kolmella tavalla (mm. kanan sydämiä! Koiranruokaa, ei oikein napannut…), possua parilla tapaa, tosi hyvää nautaa, lammasta ja makkaraa. Sit kun oli syönyt tarpeeksi, niin huikkaus tarjoilijalle: se toi ison tarjottimen, jossa oli jotain 10 erilaista jälkkärin mallikappaletta! Siitä sitten pystyi näyttämään, et tollainen kiitos ja tarjoilija toi freesin sellaisen. Lopuksi lasku (joka sekin tuli samantien) ja valmiita oltiin tunnissa. Loistava, hauska, erilainen idea ja tosi hyvä ruoka. Suosittelen, jos Lontoossa liikutte!

Täydellä mahalla sitten sinne sporttibaariin, englantilaista siideriä kouraan ja stand-upiin. Saatiin hyvin liput ja hyvät paikat (ei ihan eturiviin). Esiintyjiä oli neljä, jotka kaikki olivat mennen tullen paljon parempia kuin kukaan suomalainen! Jotenkin ne vaan osas ottaa yleisön ja toisaalta tehdä pilkkaa itsestään, ilman myötähäpeää. Valitettavasti ihan kaikkea ei ymmärtänyt kielen takia, mut tarpeeksi, että voi sanoa, et hauskaa oli! Liputkin maksoi vain murto-osan siitä, mitä ne mun hukkaan menneet. Suosittelen tuotakin kokemusta lämpimästi Lontooseen menijöille!

Hieman oli arpomista, et miten sieltä esikaupungista pääsi takas hotlalle, kun metro ei enää kulkenut. Mut onneksi oli gps mukana, niin sillä sitten arvottiin oikea kohta jäädä pois ja napattiin lennosta toinen bussi vielä loppumatkalle. Hyvin se sit menikin.

Sunnuntaina tahdoin eläintarhaan. Olin saanut jostain päähäni, et siellä ois panda ja että se ois muutenkin jotenkin suuri ja ihmeellinen. No ei siellä mitään pandaa ollut, eikä ollut kovin erikoinen. Ihan siisti ja hieno, mut ei ehkä sen kalliin (jotain yli 20 puntaa) pääsylipun arvoinen!

Ötökkä

Pitkäkaulaiset

Herra Pingviini

Poikkitaiteellinen otos

Käärmeen pää vai perhosen siipi?

Rillipäisen ongelma (ihanaa, kun ei ole enää tuota vaivaa!)

Kova sumu oli tosiaan vallannut kaupungin illalla ja meidän lennon sanottiin olevan 2 h myöhässä. Kaksi muuttui lopulta kahdeksaksi, minkä takia myöhästyttiin sit vaihdosta Tukholmassa. Hearthrowlla saatiin ruokalipukkeet, jotka käytettiin sushi-paikassa. Lautaset maksoi värin mukaan eri hinnan. Annokselle kertyi kyllä hintaa, kun kaikkea tahtoi maistaa…mutta hyvää oli.

Sushilinjasto

Arlandassa sitten ehdittiin oikaista itsemme hotellin sänkyyn reiluksi tunniksi, ennen kuin piti mennä aamupalalle (joka muuten oli aivan mahtava!) ja koneeseen. Kotona olin sit puol ysi aamulla, ja töissä kympiltä. Kylhän sen jotenkin jaksoi; tosi lepoloma siis!

Lontoo oli yhtä ihana kuin aina ja siel oli tosi kiva käydä. Itse matka oli aika hintava ja eläminenkään ei ollut ihan halpaa. Mutta kannatti, tuollainen miniloma on kuitenkin aina irtiotto arjesta.

Olis niin kova halu kirjoitella tänne kaikenlaista, mutta kun ei ehdi! Sain äsken ladattua koneelle kuvat kamerasta, eihän siellä ollut kuin syyskuusta asti…

Ajatus oli jossain vaiheessa, et kirjoittaisin ihan kunnollisen jutun siitä Islannin reissusta. Siis sellaisen, mistä olis oikeesti jollekin apua ja iloa, jos sinne meinaa autoilemaan mennä. No ehkä tässä talven sateisina iltoina.

Lisäksi on vaikka mitä ruokajuttuja, mistä tahtois kertoa. Ja kuvia, mitä pitäs laittaa jonnekin ihmisten katseltavaksi.

Tuossa viime viikolla lenkillä metsässä törmäsin aika mielenkiintoiseen asiaan: isoihin, kauniisiin suppiksiin! Joulukuun puolessavälissä! On tää kyllä vuosi. Lunta vois vaikka tulla jo, en pistäis hanttiin.

Joulukuun suppissaldo!

Jep, että sellaista.

Tänään tein tosi hyvää intialaistyyppistä kanaa. Alan ymmärtää kulinaristi MaSua, kun se aina jaksaa hehkutaa kanan marinoimisesta. Tuohon pitää perehtyä tarkemmin.

Jouluruokia pitäs tehdä, ainakin bataattilaatikkoa ja jälkkää. Niihinkin palannen myöhemmin. Koittakaa siis malttaa pysyä linjoilla, vaikka hiljaista onkin ollut…:)

Taas on tovi vierähtänyt enkä ole ehtinyt kirjoitella tänne, vaikka halua olisi ollut. Kaikenlaista kivaa ja uutta kun on ruokamaailmassani tapahtunut. Tein siis itse pastaa ekan kerran ikinä tuossa muutama viikko sitten. Tekeminen oli yllättävän helppoa ja nopeaa!

Taikinan vaivaaminen

Taikinasta tuli tosi kimmoisa "köntsä".

Ehkä aloitin turhan kunnianhimoisesti, kun tein heti alkuun tortellineja. Niihin tuli sisälle vuohenjuusto-mascarpone -täyte. Täyttäminen ja sulkeminen olikin se vaikein osuus ja ulkonäöllisesti niistä tulikin aika mielenkiintoisia ja liian isoja.

Tortellinit odottavat keittämistä

Mutta maku oli kohdillaan ja vieraatkin taisivat tykätä. Tortellinien kanssa oli punajuuripaistosta. Esillepano ei ole koskaan ollut vahvin puoleni.

Tortellinit ja punajuuripaistos kera rucolan.

Tällä kertaa vuorossa on lasagne, pidemmän kaavan mukaan. Tein sen aika pitkälti tämän ohjeen mukaan. Tosin taikinan tein Jamie Oliverin ohjeella. Lasagnelevyjä piti ohjeen mukaan keittää 30 sekuntia ja sitten viilentää 30 sekuntia. Ja sitten kuivattaa liinan päällä. En tiedä miksi, mutta tottelin ohjetta.

Lasagnelevyt "kuivumassa".

Jauhelihakastiketta tuli sitten keitettyä jotain neljä tuntia. Ja maustoin sen vahvemmin, eihän tuolla maustamisella saanut mitään makua esille.

Valkokastike oli Tuomon mielestä liian jauhoista, en ymmärrä miksi. Olisiko asiaan voinut vaikuttaa se, että tein sen durum-vehnäjauhoista, kun tavikset oli loppu? Paakkuja siihen ei jäänyt enkä polttanut pohjaan, mistä olen ylpeä. Ensi kerralla joukkoon voisi heittää hivenen muskottipähkinää. Nyt se jotenkin unohtui eikä ohjekaan muistuttanut.

Pastanteko oli taas kerran “hävyttömän” helppoa ja nopeaa. Koneen veivaaminen on tosi hauskaa. Joten kyl tuota pitää alkaa harrastaa enemmän, kun makukin on niin paljon parempi kuin kaupan tuorepastassa puhumattakaan kuivapastasta. Tänään tuli taas mieleen, että tahtoisi kattavan ja hyvän pastakirjan, esim. tämän. Vinkkinä joulupukille, jos hän sattuu tätä blogia lukemaan…

Tosi vaikea arvioida vielä tässä vaiheessa sitä, miten paljon pastataikinaa tulee mistäkin jauho-muna -määrästä. Nyt sitä tuli ihan tosi paljon, joten kokeilutesti on vetämässä, että mitä sille tapahtuu kuivatettuna ja toisaalta pakastettuna.

Tartteisko hankkia sellainen pastankuivausteline? Vai onko se hifistelyä?

Tallitellekiharoita

Lasagne oli sitten valmista viideltä kun aloin tehdä sitä puol yksitoista. Et eihän se mikään nopea ruoka tosiaankaan ole. Tosin tuossa nyt oli taukoja enkä tosiaankaan tehnyt sitä aktiivisesti koko tuota aikaa, mutta kuitenkin. Kyllä se oli hyvää! Liha oli niin mureaa, suorastaan suli suuhun. Ja mehevyys oli ihan omaa luokkaansa. Ruoan kanssa nautittiin uuden sadon viiniä eli tuttujen kesken Novöötä, muovipulloversiota. Hieman kyllä erikoista laittaa viini muovipulloon, mutta ehkä siihen on syynsä? Tuohan pitäisi nauttia kuuden kuukauden sisällä, joten ehkei ole tarvetta painavalle lasipullolle? Toinen tän vuoden novöö on kyllä lasipullossa, mutta mielestäni tämä muovipulloversio oli parempaa.

Jälkkäriksi  tein vielä maailman parasta pannukakkua. Johan on taas ähky. Ja juu, ei musta olisi karppaajaksi – hiilarit on ihan liian hyviä

Joskus sitä miettii, että onkohan hyvällä ruoalla – ja erityisesti jälkiruoilla – hieman turhan suuri merkitys mun elämässä? Ruoka on kovin tärkeä asia. Ja sitten välillä suorastaan järkytyn, kun törmään johonkin, joka ei arvosta sitä samalla tavalla. On paljon ihmisiä, joille ruoka on vain “välttämätön” juttu. Ei sillä, etteikö hekin tykkäisi hyvästä ruoasta, mutta sen merkitys ei ehkä ole ihan niin suuri kuin toisille, kuten mulle. Tästä tulee pakostakin mieleen kaverin kommentti: joku oli ihmetellyt, miksi hän kirjoittaa niin paljon ruoasta blogissaan. Hän oli todennut siihen, että syön kolme kertaa päivässä, joten onhan se aika isossa osassa elämää. Tai jotenkin noin. Mutta noinhan se just menee.

Ja onhan ruoka mullekin usein vain pakollinen paha. Jotain pitää syödä, kun on nälkä. Ja välillä kiukuttaa, kun on “pakko” syödä, vaikka ei oikeastaan tee mieli mitään, mitä on tarjolla. Joskus mietin, että olisipa sellainen nappi, minkä ottamalla tulisi kylläiseksi. Mutta sitten toisaalta, kun syö jotain tosi hyvää, niin sitä toivoo, ettei lautanen tyhjenisi. Että jaksaisi vielä vähän enemmän.

Enhän mä ole edes mikään kaksinen kokki. En uskalla tai osaa soveltaa reseptejä juurikaan, vaan teen aika tarkasti niiden mukaan. Ainakin ekalla kerralla. Tai jos sovellan, niin tulos voi olla aika huono. En käsitä välillä ollenkaan “perusjuttuja”, enkä meinaa keksiä, mitä ruokaan pitäisi lisätä, kun se selvästi kaipaa jotain. En ymmärrä kerman juoksettumista (milloin ja miten ja mitä väliä?), pihvin paistamista (miksi se joskus onnistuu niin täydellisesti ja joskus ei, vaikka “speksit” on ihan samat?) enkä osaa tehdä munakasta (siitä tulee joko mössöä tai paistettu muna). Hauduttaminen ja kinkun paistaminen on myös aika mysteeristä. Höyryttäminen ois terveellistä, mutta miten se tapahtuu? Risotto on hyvää, mutta millaista sen oikeasti pitää olla? Mistä tietää, onko kala kypsää eikä liian kuivaa? Miksi paistinpannut menee huonoksi vuodessa ja pitäisikö veitsiä oikeasti terottaa säännöllisesti? Mistä tietää, saako tarpeeksi kalkkia, vitamiineista ja hivenaineista puhumattakaan (tämä nyt ei varsinaisesti liity ruoanlaittoon, mutta on sarjassa “elämän muut suuret mysteerit”)?

Virittelin tuossa viikolla myös uutta teoriaa. Sen mukaan ihmiset, jotka syövät tosi hitaasti, ovat aika laihoja. Tuli heti mieleen neljä, viisi tuttua, jotka ovat tällaisia. Olen aina ihmetellyt sitä, miten joku voi syödä niin hitaasti. He tuntuvat pureskelevan tosi huolella. Ja he eivät samalla valmistele uutta palaa, vaan alkavat työstää sitä vasta nielaisun jälkeen. Siksi he varmaan ovatkin laihoja. Kun eikös se ole niin, että aivot tajuavat mahassa olevan ruoan vasta noin 20 minuutin kuluttua syömisen aloittamisesta? Hitaat syöjät eivät siis ehdi syödä niin paljoa ennen kuin aivot reagoivat. Mutta miksi monet hitaat syöjät kuitenkin ovat sellaisia, että he tyhjentävät lautasen aina? Tämä hieman sotii muuten hienoa teoriaani vastaan. Eipä sillä, ei tuosta teoriasta ole juuri iloa eikä apua, kun en itse ikinä malta syödä hitaasti.

Viime viikkoina tyypillinen lounaani töissä on ollut rahkaa, johon sekoitan pähkinöitä ja hunajaa. Yllättävän hyvää ja täyttävää. Ja pähkinät on kuulemma terveellisiä ja alentaa kolesterolia. Muuten onkin kyllä syöminen ollut kovin sekavaa. Viime viikolla leirillä syötiin pussiruokia, joka päivä. Liekkö sitten johtunut siitä vai jostain vatsapöpöstä, mutta kovasti etoi ja oksetti useana päivänä. Kyllähän ne nälän vei ja joskus oli jopa hyvää, mutta ei niitä kauaa jaksa syödä. Mitenhän, jos tulisi oikea keikka? Nyt kuitenkin “karattiin” apsille ja ehkä myös muuallekin joskus. Tositilanteessa niitä pitäisi vetää pari viikkoa. Huhhuh.

Jotain juttuja kuitenkin voi syödä vaikka kuinka. Siis muutakin kuin herkkuja. Olen esimerkiksi syönyt kaurapuuroa aamuisin kohta jo vuoden. Eikä siihen oikein kyllästy. Tai siis eihän se herkkua ole, mutta menee ja täyttää. Ja uskon siihen, että se on auttanut mystiseen korkeaan kolesteroliin. Tai sitten pointti on ne mansikat, joita syön sen kanssa. Tiedä häntä.

Huomenna ajattelin kokeilla tehdä pastaa, siis ihan sitä taikinaa, ekan kerran itse. Pastakone on ollut taloudessa tosi kauan, tulisipahan sitäkin käytettyä. Tai siis nyt se kone on lainassa. Saa nähdä mitä siitä tulee. Pitäisikö varalta ostaa kaupasta tuorepastaa, siltä varalta et epäonnistun? Ettei vieraat jäisi nälkäisiksi. Ajatus oli tehdä sokkokokissa olleen reseptin mukaan: vuohenjuustotortellineja ja punajuuripaistosta. Ehkä joku juustokakkuviritys jälkäksi.

Odotan siis jo innolla huomista, että pääsee kokkaamaan. Joten ei kai sillä sitten niin väliä, miten suurta roolia ruoka näyttelee mun elämässä. Ainakaan niin kauan, kun se tekee onnelliseksi eikä muodottomaksi?

Tein tässä yksi ilta kaapissa olleista punajuurista ja porkkanoista aika hyvää kasvisvuokaa. Laitoin (tai Tuomo auttoi ja pesi ja pilkkoi) molemmat vuokaan, öljyä ja yrttejä päälle ja uuniin. Aika kauan sai hautua tosin (reilun tunnin, ensin vaan punajuuret jotain vartin ja sit porkkanat kehiin), jossain noin 180 asteessa, joten ei ole mitään pikaruokaa. Loppuvaiheessa heitin joukkoon vielä hunajaa ja vuohenjuustoa ja “kärtsäsin” vähän kovemmalla volyymillä vielä hetken. Tosi hyvää tuli! Kiitos Mari tästä vinkistä!

Sen kanssa olikin sitten mielenkiintoinen uusi tuttavuus: hevosen lihaa! Ostin myyjän ylipuhumana MustaPekka K-kaupasta hevosenlihapihvit, sellaiset valmiiksi maustetut ja paneroidut jauhelihapihvit. Meinasin polttaa ne pannulla, mutta sain kuitenkin pelastettua. Aika mielenkiintoinen, vahva maku. Ei kuitenkaan mun mielestä selkeä riista, vaan joku “vahva” vaan Vaikea kuvailla. Mut hyvää! Voisin ostaa toistekin, varsinkin kun kilohinta oli ihan kohtuullinen (oisko ollut 15 e?). Yhdessä paistoksen kanssa toimi mainiosti!

Äsken sitten innostuin tuhoamaan jääkaapissa olevaa kesäkurpitsaa. Tuunasin hieman aiemmin tekemääni reseptiä ja korvasin osan vehnäjauhoista ruissihtijauhoilla, laitoin enemmän kurppaa, lisäsin pähkinöitä ja heitin vielä joukkoon pussillinen Wiener nougat crushia. Enkä korvannut yhtään öljyä voilla, kuten viimeksi. Tulos oli mehevä ja kostea, edelleenkin, mutta ehkä aavistuksen “terveysvaikutteinen” ja siten ei niin hyvää. Mutta kyllä sitä syö. Tämän lisäksi piti vielä tuhota “punainen” maito, joka uhkasi pilaantua, joten illan ähmäämisiin kuului vielä pannukakku. Mun uusi elämä on taas täysin pois raiteiltaan! Ei hyvä ollenkaan. Joku skarppaus (vai karppaus?) tartteis tapahtua…

Islannin ruokakulttuuri nyt ei ollut mikään kaksinen. Paljon kalaa ja lammasta. Kuivattua kalaa oli myynnissä kaikkialla, lähinnä kai se oli turskaa? Tuli maistettua, mutta ei oikein napannut. Valasta olisi myös saanut, mutta ei oikein houkutellut sekään. Maku olisi ehkä ollut kohdillaan, mutta ei voinut maistaa silti. Myös lunneja oli tarjolla jossain paikassa, mutta ne ei osuneet yhteen meidän nälän kanssa, joten se jäi kokeilematta, ehkä hieman harmittaa.

Ihan hyviäkin annoksia ja kivoja yllätyksiä, mutta ei mitään ihmeellistä. “Paikallinen erikoisuus” oli kaalikeittoa…joten aika samanlaisia juttuja kuin Suomessa. Yksi uusi, kiva tuttavuus siellä oli: Skyr. Sitä saa kuulemma jo Suomestakin, joku sanoi ja tv:ssä mainosti. Skyr on rahkan ja paksun jogurtin sekoitusta ja sitä sai kymmeninä eri makuina, mm. vanilja toimi aika hyvin. Helppo ja kohtuullisen terveellinen välipala, joten kiva, jos sitä saa kohta nauttia lisää.

Ruokailuun liittyi toki Islannissa hauskoja tilanteita, parhaat naurut saimme pohjoisrannikolla pienessä “fine dining” -paikassa. Paikkaa mainostettiin jossain opaskirjassakin ja tarkoituksella suuntasimme sinne. Ison tien varressa oli oikein kyltti “slow food” Itse paikka oli maatilamajoitus -tyylinen talo meren rannalla, samanlainen, joita siellä oli pilvin pimein. Olimme ainoat asiakkaat, joten talon vanha herra oli kovin innokas keskustelemaan kanssamme. Hän oli hieman “epäsiistin” oloinen kaveri, joten hänen poikansa (?), ihana homo kokki-tarjoilija, ajoi vanhan herran pikaisesti ulos.

Varsinaista menuuta ei ollut, vaan tarjoilija luetteli meille alkuruoan (chili-kookoskeitto katkaravuilla tai ilman), väliruoan (se olisi ollut joku tartar kalajuttu?), pääruoan (oisko ollut kaksi vaihtoehtoa, syötiin jotain kalaa) ja kaksi jälkiruokavaihtoehtoa (manteliKAKKU mustikkajäätelöllä ja suklaakakku orvokkijäätelöllä).

Keitto oli tosi ihanaa! Tulista, mutta ei liian. Toimi! Pääruokakin oli hyvää, mutta annoksen asettelu oli koominen: pieni, kukkakuvioinen lautanen, jonka reunalla oli kultaus. Lautanen oli ihan täynnä tavaraa ja kalan päälle oli laitettu pystyyn heinän korsi! Jotenkin todella liikuttavan näköistä. Harmi, ettei tullut otettu kuvaa. Yritys kauniista annoksesta oli todella kova

Jälkkäri oli myös mielenkiintoinen: mun suklaakakkuannos oli ihan toimiva, sellainen ihana mudcake. Orvokkijäätelö oli itse tehtyä, ihan ok, hieman mautonta. Mutta Tuomon mantelikakku “Kakku” oli pienen pieni kaurakeksin näköinen kuiva keksi! Mustikkajäätelö oli muuten hyvää, mutta mustikat liian jäisiä, joten hieman sen takia hieman mautonta.

Kaikinpuolin kuitenkin ruoat olivat onnistuneita, palvelu nopeaa (no oltiin tosiaan ainoita asiakkaita) ja tunnelma rento. Tarjoilija piti tarkkaan huolta siitä, että me viihdyimme.

Koitti maksun aika. Islannissa pankki- ja luottokorteilla maksaminen oli todella yleistä ja se onnistui lähes poikkeuksetta aina ja kaikkialla. Niinpä heitimme Visan kehiin ja jäimme odottamaan. Tarjoilija-poitsu meni tiskin taaksen, syötti kortin. Ja paineli sitten kovaa vauhtia ulos ravintolasta, harppoi ikkunoiden ohi ja katosi! Olimme hieman ihmeissämme, että mitä nyt. Hetken päästä kuulimme, kuinka kuitti alkoi tulostua. Ja tarjoilija palasi tuohtuneena takaisin. Hän toi kuitit pöytään ja pahoitteli, että tässä ensimmäinen kuitti on tällainen, kun ei ollut yhteyttä, koska “äitini puhui”. Ja tässä sitten toinen kuitti, jossa veloitus.

Meillä oli vaikeuksia pitää pokkaa. Poika-parka oli niin kovin tosisaaan sen ravintolansa suhteen, kaiken piti selvästikin olla täydellistä ja hienoa. Ja sitten äiti menee tukkimaan tietoliikenneyhteydet juuri silloin, kun päivän (?) ainoat asiakkaat haluavat maksaa! Kiitimme ja kumarsimme ja poistuimme autolle, jossa repesimme. Tilanne oli niin kovin koominen. Mutta kaikinpuolin, voin suositella paikkaa lämpimästi, jos eksytte Islannin takamaille joskus.

Pari uutta ja ihanaa herkkua on tullut nautittua ja “keksittyä” (ei tosin itse) tänä kesänä.

Yksi on uudet perunat uunissa (ihan Hesarin ohje):

Uudet perunat sellaisenaan (jos pieniä) tai pilkottuna uunivuokaan, jossa on öljyä. Päälle öljyö, suolaa, mausteita (rosmariini toimii!) ja uuniin 40 minuutiksi (225 astetta). Tosi hyvää esim. valkosipulimajoneesin kanssa!

Ja sitten halloumi-pekoni (kuulin tästä leirillä, kiitos A-P!):

Halloumi leikataan “pötköiksi” (sellainen sormen paksuinen), päälle laitetaan chiliä (jos on jotain hieman makeaa, niin toimisi varmaan parhaiten) ja ympärille kieputetaan pekonia. Uuniin hetkeksi (jotain 225 astetta 10 min., tosin taisin itse lisätä hönkää jossain vaiheessa). Tosi hyvää ja kevyttä

Kolmas kesän “oivallus” (tosin hyvin pieni sellainen) on ollut kanttarelli-sipulisilppu leivän päälle. Eihän siinä sinänsä ole mitään uutta, mutta ihan ite (!) keksin, että jos siihen laittaa hieman sokeria (tumma ruokasokeri toimisi parhaiten?) niin siitä tulee hieman makeaa (ja “rapeaakin”, jos sen kärtsää vielä) ja siten tosi hyvää!

Keväällä tehtiin itse sangriaa, ja se jos mikä oli hyvää! Laitettiin punaviiniä, vichyä, appelsiinimehua ja cointreauta, joukkoon omenalohkoja.

Mitään kovin kulinaristista lomaa tässä ei kyllä tule vietettyä. Islanti tuskin on kulinaristin unelmamaa. Tosin ehkä sielläkin on jotain kivoja juttuja? Ja sitten Lapin vaellus, no joo. Näkkäri ja metukka, kaurapuurosta ja pussiruoasta puhumattakaan, maistuu toki paljon paremmalta raittiissa ulkoilmassa, mutta ehkei se kuitenkaan mitään kovin suurta herkkua ole?

Ehkä sitten kun nämä loma- yms. kiireet helpottaa, ehtii taas jonnekin “ulos” syömään. Ainakin Postresiin tahtoisin mennä. Ja syksyn pimeneviin iltoihinhan kuuluu ja sopii port-viini loistavasti. Joten eiköhän se syksy mene siinä taasen?

Olin viikko sitten kouluttamassa Raumalla Hekon leirillä. Siellä oli kaikinpuolin mukavaa ja tosi kivaa porukkaa, kuten osasin odottaakin. Paikka oli aivan mahtavalla paikalla oleva mökki (huvila), meren rannassa. Sääkin suosi. Joten ei voi kun toivoa, että saan kutsun ensi vuonnakin

Hassua, miten kaikesta kivasta koulutusjutuista, koirista, mökistä jne. päällimmäiseksi jäi mieleen ruoka! Kai mä sit olen aika kulinaristi, tai jotain. Tai ei oikeastaan itse ruoka, vaan se keskustelu (väittely), mikä siitä syntyi lauantaina muutaman lasillisen jälkeen! Pääkokin kokkaukset joutuivat (pääsivät) jostain ihmeellisestä syystä aikamoisen kritiikiin ja arvostelun kohteeksi; keskustelu muuttui väittelyksi, mutta ei kuitenkaan riidaksi. Ja mä nautin! Oli tosi antoisaa pohtia “syvällisesti” illan menuuta (joka siis oli possua ja halloumia salaattipedillä) ja oli aika hauska kuulla jokaisen arvio ruuasta. Se, mitä siinä itse näki ja maistoi erosi aika paljon siitä, miten muut sen kokivat. Joku oli sitä mieltä, että kaikki oli hyvin, kun ruokaa oli riittävästi, maha tuli siis täyteen ja se oli yksinkertaisesti hyvää, mitä sitä tarkemmin miettimään. Annoimme jopa pisteitä, ja monelta tulikin näillä perusteilla täydet 10 pistettä. Itse taas kriittisesti mietin, että miten niistä raaka-aineista niissä olosuhteissa olisi voinut saada vieläkin parempaa. Myös annoksen ulkonäöstä tuli kommentteja suuntaan ja toiseen.

Se, että väittelyn pääasiallinen vastapuoli, illan kokki, oli mukana keskustelussa, oli mahtavaa. Hän osasi ottaa kritiikin vastaan (ei itsekään ollut täysin tyytyväinen) ja oli mukana keskustelussa. En sitten tiedä, että millainen väittely asiasta olisi selvinpäin syntynyt, mutta väliäkö tuolla. En ollut päässyt nauttimaan hänen kokkailuistaan aiemmin, mutta olin kuullut ja lukenut niistä, joten odotukset oli korkealla. Mietin kotimatkalla, että olisi kiva “väitellä” useammin. Tokihan ruoasta tulee keskusteltua aika syvällisestikin ajoittain, mutta harvoin siinä on noin “suuria tunteita” mukana. Kiinnostuneet voivat ilmoittautua?! Vai pitääkö mun vaan odottaa ja toivoa, että vuoden päästä samalla leirillä on sama meno ja samat ihmiset ja että saan sinne kutsun? Aika utopistista unelmaa.

Sunnuntaina leirillä syötiin lapskoussia. Se on Rauman perinneruoka: perunaa, porkkanaa ja sipulia muussina, joukossa revittyä naudanlihaa. Nautitaan voisulan kanssa. Simppeliä, eikä ehkä niin kovin kaunista, mutta tosi hyvää ruokaa, jota on helppo lämmittää vaikka mikrossa ja joka ei ota siitä itseensä. Pitäisi tehdä joskus itse, mutta se on aika työlästä: ensin pitää pestä, kuoria ja keittää vihannekset. Pitää keittää liha. Tehdä muussi ja yhdistää ainekset ja vielä laittaa ne uuniin (kait). Joten ei mikään arki-illan pikaruoka. Olen joskus jossain färrän jutuissa syönyt tuota pussiruokana (“lisää vain vesi”) ja yllättävän hyvin se toimi niinkin. Ehkäpä tulevalle Lapin reissulle tulee ostettua pussi tai pari tuota Rauman erikoisuutta, jos sitä jostain löytyy.

Muuten ruokarintamalla on ollut aika hiljaista. Ei ole oikein ehtinyt kokata mitään erikoista. Äsken tein (Tuomon avustuksella) “lähiruokaa”: kesäkurpitsa-peruna-pinaattikeittoa. Pinaatti ja kurpat sekä mausteet (sitruunamelissa) olivat peräisin Majkalta ja perunat sekä sipuli kaupasta, mutta suomalaisia. Mausteena oli myös mm. basilikaa, joka oli omasta maasta. Tein siitä (vastoin ohjetta) sosekeittoa; väri oli myrkynvihreä. Hieman tuli kommenttia väristä, mutta maku oli ihan toimiva. Se nautittiin basilika-kermavaahdon kanssa; toimi.

Ehkäpä lomalla tulee kokkailtua jotain “erikoista”, vaikka kaljatölkkikanaa uudestaan? Lapin reissu ei tule olemaan mikään kulinaristinen nautinto, kun rinkassa ei kovin ihmeitä jaksa kantaa. Mutta ehkä Islannissa tulee syötyä jotain erikoista? Ja muutenkin, jos ehtisi ja viitsisi. Jossain ravintolassakin voisi käydä syömässä. Loma