Tollot

On tämä blogin päivityskin taas jäänyt, vaikka mielessä on ollut ja haluja olisi kirjoittaa. Ei vaan ole ehtinyt.

Suuri koitoksemme, Pelastuskoirien joukkuekatselmus eli joukkue-sm:t on nyt sitten ohi! Töitä tehtiin sen eteen vuosi, viime kisasta asti. Tahti kiihtyi kesällä ja huipentui viime viikkoihin. Ja nyt sit se on ohi? Mitä nyt sitten?

Rastit suunniteltiin pääasiassa Majkan ja Helin kanssa kolmisteen. Tokihan meillä oli apujoukkoja, aivan mahtavia sellaisia. Mutta kuitenkin kolmisteen sitä lähinnä pähkittiin. Jotenkin tavallaan ihmeellisen mahtavaa, että me kolme saatiin urakka suunniteltua ilman yhtään tappelua, itkua tai hampaiden kiristystä. Homma toimi, pyöri ja vielä oli kivaakin! Tai siis ainakin mulla Majka ja Heli on kyllä ihan uskomattoman hyviä tyyppejä ja ehkä me jollain tavalla “pelataan” hyvin yhteen? Toki bugeja oli päässyt joukkoon ja mokia sattui. Mutta ei niitä jääty märehtimään tai toisiamme syyttelemään, varmasti kaikki me ruoskitaan itseämme niistä ihan riittävästi. Niin jotta kiitos M & H!

Mutta nyt on kyllä tyhjä olo. Kyllä se tästä taas huomenna, kun arki jatkuu ja menoa riittää. Ja jos yhden yön nukkuisi kunnolla. Väsyneenä kun olen sellainen itkupilli.

Kisat oli mahtavat ja niitä oli kiva päästä järjestämään, mutta ensi vuonna tahdon kyllä olla menossa mukana hieman eri vinkkelistä. Toivottavasti pääsen Pötkön kanssa Hepekon joukkueeseen. Kyllä pelastuskoiratoiminta on sitten kivaa

Olin viikonloppuna Metkun kanssa “reppaajana” FRF-tasontarkistuksessa. FRF= Finn Rescue Finland on Suomen kansainvälinen joukko, joka voidaan lähettää apuun maailmalle jos siellä järisee. FRF:llä on koirajoukot, joissa olen ollut mukana kolmisen vuotta.

Viime vuonna tosiaan osallistuin ensimmäisen kerran tuohon koitokseen eli tasontarkistukseen. Sinne voi osallistua, jos on saanut viimeisen vuoden aikana raunio-B kokeen läpi ja on ollut mukana FRF-toiminnassa ja käynyt tietyt kurssit siellä. Lisäksi koiran pitää olla hälytyskelpoinen kotimaassa. Viime kerralla en tiennyt kovin tarkasti mihin olin menossa, vaikka kovasti olin koitoksesta kuullut ja vinkkejä saanut. Olin testissä aika epävarma ja päätöksiä ei oikein syntynyt. Metku toimi jo silloin hyvin.

Tänä vuonna sitten uusi yritys, kun kuin ihmeellä, b-koe meni keväällä läpi. Olin vuoden aikana toki harjoitellut testiä varten ja opetellut lukemaan koiraa, mutta kyllähän se silti jännitti. Tämä oli kuitenkin Metkulle viimeinen mahdollinen kerta osallistua: koira voi olla valmiudessa sen vuoden loppuun asti kun se täyttää 10 vuotta eli Metkun kohdalla vuoden 2012 loppuun eli ensi vuonna ei olisi ollut enää järkevää mennä testiin. Ja Jiposta ei noihin hommiin ole, joten se oli hieman “kaikki tai mitään” -tilanne. Olin hieman ajatellut salaa, että jos testi ei mene läpi, niin jätän frf-kuviot toistaiseksi. Yksinkertaisesti siksi, että motivaatio olisi ollut hukassa, kun ei ole koiraa kuitenkaan moneen moneen vuoteen vielä tuota varten.

Perjantaista sunnuntaihin me sitten oltiin testattavina. Paikka oli Stuurlandia, Suomeksi Imatra ja Lappeenranta. Testissä koeteltiin meitä henkisesti ja fyysisesti, tarkkaa kuvausta en nyt jaksa kirjoittaa, palaan varmaan myöhemmin. Meitä oli neljä testattavana: Annika Himanen ja schäfer Simo, Heidi Levander ja kultainennoutaja Pablo, Virpi Laaksonen ja tervu-mali Into ja me. Ryhmänjohtajaa ei tänä vuonna ollut mukana.

Rastit olivat erittäin hyviä ja mielenkiintoisia. Järjestelyt toimivat ja kelikin suosi. Ja mikä ihaninta: Metku toimi aivan loistavasti! Se irtosi (mitä ei yleensä tee), se jaksoi (osasi levätä aina kun mahdollista), se tuntui nauttivan (ei nyt kaikesta tietenkään), se jaksoi myös ilmaista ilman palkkaa (palkkaus ruoalla oli kielletty). Metku ilmeisesti sitten arvostaa mun kehumisia, kun sitä muistin tehdä ja teinkin aina ja vuolaasti eli joka löydöllä kehuin, vaikka enhän tiennyt, oliko se haukkunut vaatteita, ruokaa vai ihmistä. Luotin siihen ja kehuin. Ja ilmeisesti se kannatti, koska Metku ei koko viikonloppuna alkanut haukkua mua kohti eikä lakannut ilmaisemasta. Se oli tosi hienoa huomata. Olen myös tyytyväinen itseeni, kun muistin kehua sitä. Metku oli kyllä aika liikkis, sen haukku on aika falsettia, varsinkin avomaalimiehillä. Mutta siitä juuri tiedän, että se on oikeasti paikantanut.

Kaikin puolin Pötkö ylitti kaikki odotukseni ja toiveeni.  Jotenkin tuntuu, kuin olisin “rakastunut” siihen uudelleen ♥

Palautteessa testin päätyttyä sanottiin hyvät ja huonot puolet, ja ne oli Metkun kohdalla aika “liikuttavat”.  Plussaa: koira on hyvä. Se osaa levätä. Miinusta: se on vanha. Niin, mitä tuohon voi sanoa? Lisäksi miinusta oli se, että kerran M ilmaisi ruokaa. En onneksi hyväksynyt sitä, joten ei kait ratkaisevan paha virhe?

Musta sanottua: “olen kehittynyt”. Totta, tajusin sen jossain vaiheessa itsekin. Hienoa, että olen oppinut! Miinusta: “kohellan, olen liian nopea”. Totta sekin, ei voi kiistää.

Kaikkein hauskinta oli kuitenkin se, kun yksi arvioitsijoista oli sellainen, joka ei ollut nähnyt minua aiemmin. Hän oli ollut alussa aivan kauhuissaan siitä, miten paljon puhun, selitän ja häslään. Ja ajatellut, et koira ei voi toimia tollaisessa ohjauksessa. Mutta oli sitten joutunut toteamaan, että homma kuitenkin toimii…:)

On niin vaikeaa nähdä itsensä ulkopuolisen silmin. Tiedän olevani liian sähköjänis välillä. Olen sellainen myös töissä. Mutta silti se on jotenkin kuitenkin hieman yllättävää, että “olen niin kohelo” tai siis että se on niin karmeaa katseltavaa. Kai se oli osittain hermostuneisuutta, jännittämistä jne. Tuohon pitää nyt keskittyä ja koittaa muistaa hengittää ja antaa muillekin tilaa hengittää.

Seuraavaksi Metku menee eläinlääkärin tarkastukseen ja toivottavasti saa siitä terveen paperit. Sitten ei kai muuta, kun jatketaan treeniä ja odotetaan kutsua maailmalle?

Kuva: Majka Borgström (?)

Luopumisen tuskassa katsoin Metku-Pötkön pelastuskoirakoehistoriaa. Aika mielenkiintoinen, vaikka itse sanonkin! Metkuhan ei ole koskaan ollut mikään hyvä kisakoira, ottaa kovin herkästi mun vähäisen jännittämisen ja sit sillä menee yli ja pahasti. Joten sen kanssa kilpaileminen ei ole koskaan ollut mitenkään nautinnollista. Oma mokahan se on, mitäs en oo tehnyt tarpeeksi töitä. Mutta ei se silloin “nuorena” ja innokkaana ollut niin helppoa. Sitä on tullut eräätkin kerrat itkettyä vuolaasti, kun koe ei syystä tai toisesta ole mennyt läpi. Viime vuosina olen jo osannut suhtautua asiaan huumorilla eikä “hylätty” -merkintä kilpailukirjassa ole enää ollut maailmanloppu.

Se, miksi olen jaksanut näinkin pitkään kilpailla, on varmaan osittain korkeahkon kisaviettini “syytä”. Ja kun olen niin kovasti halunnut Pötköstä hälykoiraa, niin se on varmaan ajanut eteenpäin ja saanut hakkaamaan päätä seinään kerta toisensa jälkeen.

Ja vaikka ei koskaan pitäisi sanoa ei koskaan, niin kyllä olen ajatellut, että Metkun kokeet on nyt käyty. Lukuunottamatta SM-joukkuekatselmusta, johon toivon ensi vuonna pääseväni mukaan. Pötkö on kuitenkin jo 9 vee, ja vaikka onkin hyvässä kunnossa, niin jossain vaiheessa kai sekin pitää päästää eläkkeelle? Nyt se saa olla hälykoirana vuoden 2013 kevääseen, jolloin se on 11 vee! Ehkä se on sitten ansainnut paikkansa sängyn alla mököttämässä?

Metkun “ura” alkoi (tietty) BH-kokeesta, vuosi oli 2003. Marraskuussa yritettiin koetta Kotkassa, mutta ekalla kerralla ei mennyt läpi. En muista kokeesta juuri mitään. Toinen yritys keväällä 2004 tuottikin sitten tuloksen.

Tottikset olivat tosiaan aina tuskaa ja kyyneleitä. Tottista yritimme vuosien saatossa kansallisissa kokeissa yhteensä12 kertaa, joista hyväksytyn tuloksen saimme 7 kertaa! Näistä viimeiset viisi peräkkäisinä vuosina. Arvosanat eivät ole päätä huimanneet: kuusi kertaa t ja kerran h. Kolme kertaa olen jopa osallistunut iporeihin: Ruotsissa ipor-haku a ja ipor-raunio-a, molemmissa tottis alle 35 p., raunio-osuus olisi mennyt läpi sekä Salossa ipor-raunio-a, jossa sielläkään ei tottis mennyt läpi.

Jossain vaiheessa vuosia sitten Metku otti kovasti itseensä ampumisesta. Ei se siihen vieläkään täysin passiivisesti suhtaudu, mutta pystyy toimimaan. Kovalla työllä ja onnella orastava paukkuarkuus saatiin käännettyä “paukkualttiudeksi” ja homma jatkui. Kiitos kaikille, jotka uskoitte meihin ettekä luovuttaneet!

Kettis ollaan tehty kansallisissa viidesti hyväksytysti ja kerran hylätysti: arvosanat ovat olleet paremmat, kaksi hyvää, kaksi erittäin hyvää ja yksi erinomainen. Iporeissa pisteitä on tullut 41, 43 ja peräti 46! Kettis onkin aina ollut meistä molemmista tosi kivaa.

Alun perin ajattelin, että Metkun lajit olisivat haku ja rauniot. Osittain varmaan siksi, etten mielestäni osannut kouluttaa jälkeä. Vuosien mittaan siihen kuitenkin sai oppia, joten jälkeä tuli tehtyä yhä enemmän ja enemmän. Treenasin kuitenkin sitkeästi hakua ja vasta viiden hylätyn pelastushakukokeen jälkeen tajusin, ettei se ole meidän laji, piste. Liian viisas (ei irtoa, jos ei hajua) ja herkkä (toi ohjaaja vaan seisoo) koira ei vaan toiminut kokeissa, kun jännitin ja en liikkunut keskilinjalta mihkään. Jälkiviisaana voisi ajatella, että olisimme voineet saada kokeen läpi silloin alkuvuosina, kun oli mahdollista käyttää kahta keskilinjaa. Mutta ei se silloinkaan onnistunut. Treenaus olisi toki voinut auttaa, niin ne viisaat ainakin sanoo…

Kansallinen pera-a meni läpi ensimmäisellä kerralla arvosanalla “hyvä”. B-koetta sitten tahkosimmekin! Jonkun “legendan” (eli omien sanojeni) mukaan yritimme sitä 11 kertaa ennen ensimmäistä hyväksyttyä tulosta. “Tarkistuslaskenta” kertoo kuitenkin muuta, tai siis riippuu laskentavasta. Tuohon yhteentoista on laskettu mukaan ne kerrat, kun tottis ei ole mennyt läpi. Maastoista kuitenkin hyväksytty tulos tuli kahdeksannella yrittämällä, Salossa vuonna 2009 (ensimmäinen yritys oli jo vuonna 2005!). Arvosana oli tuolloin “eh”. Muutaman hylätyn suorituksen jälkeen toinen pera-b tulos tuli tänä keväänä, taas arvosanalla “eh”. Yhteensä pera-b maastossa olemme siis olleet 12 kertaa…

Jälkikokeet ovat olleet meillä kyllä aikamoista onnenkantamoista! Kuusi kertaa olemme osallistuneet ja kolmesti päässeet läpi, kertaakaan se ei ole mennyt ihan oppikirjan mukaan. Arvosanat on olleet nousujohteisia: t (kolme esinettä), eh (neljä esinettä) ja e (kaikki viisi). Ensimmäisellä kerralla Pötkö nosti jäljen hienosti, mut vedin sen pois. Mentiin janan päähän, tuomari huutaa takaisin, koira otti takajäljen ja lopulta sitten oikean. Onnetonta! Itse jäljellä se oikoi kulmat ja otti lopulta hirven jäljen, jota seurattiin jonkin aikaa. Lopulta luovutin ja palasin metsäautotielle, tarkoituksena mennä takas autolle. Yhtäkkiä Metku nosti nenän, hyppäsi tieltä ojaan ja ilmaisi maalimiehen! Aikaa oli jäljellä, joten koe meni läpi!

Muutama epäonninen jälki myöhemmin viime syksynä Haminassa jäljen nosto onnistui täydellisesti, itse jälki meni hyvin ja esineitäkin nousi. Kuitenkin viimeisessä kulmassa harhaannuttiin ja eksyttiin. Luovutin ja lähdin kävelemään autoa kohti, kun huomasin samaan aikaan koiran kanssa, maalimiehen, joka kökötti näkyvillä! Kiireellä sinne ja taas kerran aika juuri ja juuri riitti! Tai sitten tuomari armahti, tarina ei kerro.

Viimeisellä jäljellä Jyväskylässä oli todella kuuma. Jäljen nosto oli ruudusta. Metku nosti jäljen hyvin, pyöri, hyppäsi metrin ja paskoi! Ja lähti sitten ajamaan jälkeä. Ilmeisesti tuomari ei sitä kuitenkaan nähnyt episodia tai välittänyt, koska jäljen noston arvosana oli e! Itse jälki eteni hitaasti mutta varmasti. Kulmat oli ongelmallisia, mutta esineet nousi. Aika alkoi vaan loppu. Viidennen esineen jäljkeen iski paniikki ja sählättiin. Lopulta säntäilin koiran kanssa metsässä autoa ja metsäautotietä kohden ja toivoin, että joku pieni tuulenvire jostain toisi maalimiehen hajun. Ja toihan se! Maalimies löytyi muutaman minuutin yliajalla; tuomari armahti. Pieni, harras toiveeni oli ollut, että tuo viimeiseksi jäänyt jälkikoe olisi mennyt toisin, eli että mm olisi löytynyt jäljen päästä. Mutta kaikkea ei voi saada – jälki on ollut meillä tuurilla onnistumisten iloa.

Yhteensä Metkun kilpailukirjaan on kertynyt 38 riviä, joista yksi oli viime vuoden joukkue-SM. Ehkä siis juuri saadaan kolmas sivu täyteen, ehkä ei. Aikamoinen matka on kuitenkin Pötkylän kanssa kuljettu ja tahkottu ja paljon on matkan varrella opittu. Monta asiaa tekisin toisin, jos nyt aloittaisin. Mutta missään vaiheessa ei ole kaduttanut, että olen sitkeästi kisannut ja yrittänyt, vaikkakin on tullut nolattua itseä sen seitsemän kertaa. Iso kiitos kaikille tukijoukoille: treeniryhmille ja kouluttajille uskosta meihin, Tuomolle jälkien ahkerasta tallauksesta, Majkalle lukuisten itku-puheluiden sekä tarkkojen kisaraporttien kuuntelemisesta sekä kaikille muille, ketkä olette meitä vuosien varrella tukeneet ja auttaneet.