Tollot

Ehkä se on tuo pakkanen ja pimeys. En tiedä, mutta joku tai jokin on vienyt kaiken treeni-innon. Tottis ei vois vähempää kiinnostaa, eikä oikein mikään muukaan nyt nappaa. Tuolla kylmässä en tarkene olla ja talotreenit on, no joo, miten sen sanoisi, mielestäni hieman turhia. Sinänsä aika hassua ja tyhmääkin tämä, koska syksyllä pidin Jippoa väkisin tauolla, vaikka ois ollut intoa treenata. Olihan se tietty Metkun kannalta hyvä juttu, se sai tehdä enemmän. Mut nyt ois tullut tauko ihan “luonnostaan”.

Ehkä tämä tästä, kun kevät koittaa ja kisakalenterit julkaistaan. Kai se on vaan niin, et aina pitää olla joku tavoite tai kisa, että saan aikaiseksi treenata. Nyt kun päätin, etten lähde Ruotsiinkaan pääsiäisenä, niin ei ole sitäkään tulossa.

Onneksi Timo jaksaa touhuta tuon “eihän se mikään tähti ole -tyypin” kanssa. Ja T menee sen kanssa agilityä. Ja Laura vie Metkua joskus agilityradoilla. Joten on niillä koirilla joskus jotain kivaakin, eikä aina vaan hihnalenkkiä ja kotona öllöttämistä.

Tässä muutama otos otuksista viime ajoilta. Näihin aatoksiin, näihin pakkasiin. Kesää kovasti odotellen.

Antaumuksellinen järsiminen

Jättiläismäiset hirviönluut

Väsy pieni tolleri

Jippo ja (viisas) Kana Kananen

"Tuleeko sieltä joku vai ei?"

Ei jaksais enää odottaa.

Silloin kun ei ollut näin hyytävän kylmä, oli tämä ongelma.

Aamulla piti herätä tosi aikaisin hakutreeneihin. Mietin jo hannarointia, kun motivaatiokin on hieman olematon, mutta sain kuitenkin itseni ja pikku spanielin Sipooseen. Otettiin ihan perustreeniä, suoraa, pitkää pistoa pellolla. Lumi oli jäätynyt pinnasta tosi kovaksi, joten liikkuminen oli aika työlästä. Jipii teki ihan hyvin hommia ja ilmaisi hyvin. Hieman sillä oli toivomisen varaa pistojen suoruudessa ja syvyydessä, mut ehkä se pitää sallia treeenitauon jälkeen.

Nyt pitäs sit alkaa miettiä, et mihin kokeisiin ja milloin menisin sen kanssa? Tahtois jonnekin,mut milloin ja minne? Toisaalta ajatuksena oli lähteä reissuun touko-kesäkuussa, joten ehtiikö tässä?

Toko-kisoihin nyt kuitenkin ensin, huomenna alkaa ilmoittautuminen jonnekin. Jännää.

Jipon treenitauko päättyi tänään Salossa sairaalatreeneissä. Mietin jo aiemmin,että mitä ja millä tavalla tässä nyt sitten alkaisin treenata. Paljon oli asioita mielessä, mutta tärkeimmäksi laitoin nyt varmuuden toimia, vaikka olosuhteet muuttuu ja vaikka mä hermostun. Niinpä sovittiin, että jatkossa treenit ei alakaan kuten yleensä: “seuraava”, ovesta tai alueelle sisään ja hommiin. Halusin jotain erilaista, uutta, odotusta, jännitystä, hermostusta, muutosta, jotain. Että koira oppisi, että hommia voi tehdä ja palkkaakin tulee, vaikka kaikki mene aina samalla tavalla. Ajattelin, että jos saisin tehtyä “alkurutiinit” samoin vaikka olosuhteet muuttuu tai vaikka mua hermostuttaa, niin ehkä se auttaisi meitä kisoissa? Kun kisoissa ei koskaan tiedä, että mitä tuleman pitää. Sitä siis haluaisin harjoitella, siinä saakin treeniryhmä käyttää mielikuvitusta ja kehittää juttuja!

Tänään ekalla kierroksella tämä “juttu” oli se, että meidän piti mennä suoraan kolmanteen kerrokseen vapaana seuraten ja aloittaa etsintä sieltä, eikä alaovelta. Ihan hyvä juttu. Sairaala on sikäli Jipolle vaikea paikka, kun lattia on tosi liukas ja vauhtia on tuhat. Joten aina ei ehdi jarruttaa tai kääntyä kulmissa.

Toisella kierroksella maalimiehillä (varsinkin Majkalla) olikin enemmän haastetta. Yhden vessan lattiassa on reikä ja siinä alapuolella on toinen vessa, jossa voi seistä reiän alla pytyn päällä. Halusin maalimiehen siihen pytyn päälle niin, että sellaisen apuvarren avulla se antoi sitten irtorullan siitä reiästä. Teoriassa toimiva viritys, mutta Jipii tunki kuuppaansa sinne reikään sen rullan VIEREEN niin, että rulla tippui varresta. Majka sitten rymysi alas pytyn päältä, etsi rullan, etsi virityksen vessapaperihylsyn, viritti uudelleen ja tökkäsi sen uudelleen reikään, jossa Jipii odotti ja ihmetteli. Sitten äkkiä rullan tilalle palkkaa ja takaisin aukkoon. Ei mikään helppo tehtävä, mutta se onnistui!

Lopuksi Jipolle oli vielä vaikea muisti- ja irtaantumistehtävä: tarkoitus oli, että Jipii irtoaa itsenäisesti kolmet rappuset ylös maalimiehen luokse. Raput ei menneet suoraan kohdalta ylös, vaan joka kerroksessa piti kiertää huoneen toiselle puolelle, että pääsi uusiin rappusiin.Tämä osoittautui liian vaativaksi, ei pieni koira voinut tajuta. Lopulta piti mennä puoleen väliin asti tukemaan, kunnes lopulta irtosi riittävästi. Tarkoitus oli harjoitella myös muistamista näytölle mennessä. Sekin oli aluksi liian vaikeaa: Jipii meni yhdet portaat ja pysähtyi siihen, ikään kuin maalimies olisi ollut siinä. Hetki piti miettiä, kunnes lamppu syttyi ja matka jatkui ylemmäs maalimiehen luoksen. Raukalla kyllä rusina pyöri päässä. Toivottavasti jotain oppimista tapahtui… Tuollaista pitää harjoitella lisää. Tänään ei muutenkaan oikein irtoaminen ollut meidän juttu, mistä lie johtunut? Yleensä kun se ei ole se ykkösongelma.

Mutta kivaa oli treenata Jipiin kanssa taas, joten ehkä tää lähtee taas tästä

Jotenkin kummasti pimeä, synkkä ja sateinen syksy oli ja meni. Nopeasti, kuten musta aina. Pipariksi menneiden pelastushaun sm-kisojen jälkeen, syyskuussa, päätin, että keskityn loppuvuodeksi vain Pötköön. Jippo ei ole oikein koskaan ollut pitkällä tauolla ja kun tuolloin tuntui siltä, että en luota enkä pidä koko koirasta, niin aattelin, et parempi taukoilla. Aluksi päätöksessä oli tosi helppo pysyä, mutta tässä vuoden lähestyessä loppua se oli yhä vaikeampaa. Ois niin monesti tehnyt mieli ottaa Jippo mukaan. Mut sitkeästi olen pysynyt päätöksessä ja hyvä niin.

Pötkön kanssa on treenailtu erilaisia juttuja, ei tosin kovin paljoa. Jonkun verran lähekkäin olevia piiloja, ilmaisun vahvistamista, ruokaa, vaatteita ja kroppaa. Pääsääntöisesti on mennyt ihan hyvin ja Pötkö on selkeästi nauttinut, kun on päässyt tekemään. Muutamassa hälytyksessäkin ollaan oltu, Jipoltahan lähti oikeudet siihen(kin) touhuun. Pötkö on kyllä niin ihana taajamaetsintäkoira! Viimeksikin yksi pupu kirmaili meidän edellä koko ajan ja Pötköä ei ois voinut vähempää kiinnostaa! Jipolta ois mennyt kyl kuppi ihan nurin ja ajatukset pitkäksi aikaa sekaisin. On bortsussa kyllä puolensa, täytyy myöntää! Onhan tuollainen vanha koira muutenkin aika ihana.

Treenisyksyyn mahtui viikon FRF-leiri Lohjalla. Se oli suureksi osaksi Pötkölle odottelua joko häkissä tai autossa, joten ei mitään kovin hohdokasta. Mutta ne muutamat kerrat, kun se pääsi hommiin, niin ilo oli sitäkin suurempi! On se vaan helppo ja vaivaton tuollaisessa touhussa, kun se osaa nukkua ja levätä missä vaan ja milloin vaan.

Käytiin vielä vikan kerran rauniokokeessakin. Siitä kirjoitinkin jo erikseen, joten ei siitä sen enempää.

Pötköllä on ollut hyvä treenisyksy ja se on onneksi  pysynyt fyysisesti tosi hyvässä kunnossa. Hierojalla käydään nyt Jipon takia noin neljä kertaa vuoteen, joten samalla tulee tsekattua, et tuo vanhuskin pysyy jumittomana. Metkun kanssa tavoitteet on saavutettu, se saa jatkaa kotimaisena hälykoirana puolitoista vuotta ja sitten jäädä eläkkeelle. Ei edelleenkään innosta mennä sen kanssa enää kokeisiin. Treenailla pitää toki säännöllisesti, FRF:n takia.

Nyt sitten “pitäs” palata Jipon kanssa treenaamiseen. Tottista ollaan ihan tosi vähän aloiteltu, lähinnä nopeampaa maahanmenoa ja oikeaoppista asentojen vaihtoa. Mulla on edelleen motivaatio hieman kateissa siitä touhusta. Sunnuntaina mennään Saloon rakennusetsintää treenaamaan, siitä se sit taas lähtee. Kyllähän sitä on hieman simppeli, kun jaksaa ton kanssa hakata päätä seinään vuodesta toiseen, ilman tuloksia. Ehkä mä joskus opin. Taitaisi olla se uusi koira nyt paikallaan…

Tavoittena on silti edelleen ipor-haku-B ja ipor-raunio-B. MM- ja SM-haaveista olen jo luopunut. Tai no luopunut ja luopunut. Ehkä jotain tolkkua on kuitenkin tullut niihin haaveisiin. Ja FRF-koiraahan Jiposta ei koskaan tule. Ensi vuoden tasontarkistus on kuitenkin paljon mielessä, tällä kertaa järjestäjän perspektiivista. Siitä tulee kivaa! Kevättä, valoa, lämpöä ja koekautta odotellessa siis treenit jatkuu…

Tänään oltiin Pötkön kanssa Salossa pelastusraunio-B kokeessa. Se oli meidän aika mones kerta. Ehkä viidestoista? Ja kolmas hyväksytty. Ei kaksinen hyväksymisprosentti, mutta “ura” on ollut kovin nousujohteinen. Tulos oli tänään erittäin hyvä, muuten olisi varmaan ollut erinomainen, mutta Pötkö otti itseensä yhdestä laukauksesta ja sen seurauksena lopetti ilmaisun kesken ja jätti hetkeksi maalimiehen. Palasi kyllä ilmaisemaan.

Pötkön kanssa oli kiva olla siellä kokeessa tänään. Ei jännittänyt, varmaankaan siksi, kun tuloksella ei nyt ollut niin suurta väliä. Meillähän on hyväksytty tulos tältä vuodelta, huhtikuulta, joten sikäli ei tarvittu tuota. Nyt saatiin vaan hieman jatkoa hälykoirakkona toimimiseen ja mä sain taas hieman lisää harjoitusta kokeissaolemisesta.

Rata oli TOSI liukas: kaikki tiilet oli saaneet sellaisen jääkuorrutuksen ja radalla oli aika hankala liikkua. Metku onneksi irtosi jonkun verran, joten ihan kaikkiin paikkoihin ei tarvinnut itse mennä. Onneksi kellekkään ei sattunut mitään.

Tällä kertaa en ollut itse päättänyt, että missä maalimiehet olisi. Joten kun heti alussa Metku alkoi haukkua, oli epäusko melkoinen! Toinen maalimies oli kielletyllä alueella. Viime aikoina siellä on kovin harvoin ollut maalimiestä, joten tämäkin tuli yllätyksenä. Kolmas oli mulle uudessa piilossa, sellaisessa “kasassa, joka ei selkeästi näyttänyt piilolta” ja josta haju levisi moneen eri kohtaan. Metku meni sen päälle makaamaan, joten luulin, että maalimies on viereisessä laatikossa. Onneksi huutelin maalimiehelle ennen viirin laittamista! Ääni kuuluikin meidän jalkojen alta! Joten viiri meni oikeaan kohtaan eikä metrin sivuun. Tosin tämä ei olisi kuulemma haitannut pahasti. Joskus on ollut 10 sentistä kiinni…tuomarieroja.

Kun maalimiehiä on vain löytynyt kolme, on jotenkin tuskallisen vaikeaa päättää, että alue on tutkittu ja tämä oli tässä. On sellainen olo, että pitäskö vielä hinkata. On vaikea luottaa koiraan, vaikka tietää, että pitäisi. TYD-ideologian opettelu taitaa siis minullakin olla vielä vaiheessa? Uskalsin kuitenkin sanoa (ennen ajan loppumista), että alue on tutkittu ja kolme löytyi. Ja näinhän se oli, joten läpi meni.

Pötkö ei tosin aina itse taida arvostaa tätä touhua. Perjantaina etsinnöissä se oksensi kesken hommien. Ja oli muutenkin sen oloinen, että sateessa rämpiminen on syvältä. Toisaalta se on hirmu energiatehokas, kun ei hötkellä ympäriinsä. Tänään samaan autoon tuli Diesel, sen suuri ihailija, jota Pötkö ei tosin juurikaan arvosta. Mutta kyllä se itse raunioetsimisestä tykkäsi tai näin haluan uskoa. Ei kai se muuten toimisi? Se nyt on vaan sellainen maanis-depressiivikko.

Mutta ehkä ihan aikuisten oikeasti sen koekäynnit vois olla nyt tässä. Mitä mä enää ens vuonna meen itseäni nolaamaan tottikseen? Ja mitä se kokeissa käyminen nyt enää ikeastaan hyödyttää? Ehkä keskityn Jippoon ja kenties sitä on muutakin elämää? Tän päiväinen koe oli kuitenkin tosi kiva päätös tähän vuoteen ja Pötkön “uraan”. Pötkö on osoittanut, että se selkeästi vaan paranee vanhetessaan ja nyt voi sanoa, että se on tavallaan parhaimmillaan. Ehkei agilityssä, vauhdin hiipumisen vuoksi, mutta muuten. Eikö sitä sanota, että pitää osata lopettaa huipulle (tässä tapauksessa meidän omalle huipulle)? Färrävalmiudessa ollaan ensi vuosi ja kotimaisessa valmiudessa kesään 2013 asti. Eiköhän se sitten 11 vuoden iässä saakin jäädä eläkkeelle ja vaan nauttia mököttämisestä sängyn alla? Treenailusta huvin vuoksi?

Huomenna on luvassa hieman edustamista: Messarin näyttelyn hyötykoiraständillä pitäisi töröttää pari tuntia. Sitten Pötkölle luvassa jotain tosi kivaa: agilitykisat. Se palo, mikä sen silmiin syntyy siellä, on kyllä ihan omaa luokkaansa! Laura-parka, jotenkin veikkaan, että Pötkö kyllä tuulettaa huomenna kaiken viime aikaisen kärsimyksen edestä…!

Ostettiin viikko sitten uusi auto. Meidän piti, ihan oikeasti piti, ostaa tuollainen uusi vanha FocuSss, mutku ei se ollutkaan niin yksinkertaista. Menin ja ihastuin Volvoon! Se vaan tapahtui. Odotimme liikkeessä myyjää ja katselimme siinä sitten ajankuluksi tietty muita autoja. Ja tuo ihana V50 loisti sähkönsinisellä värillään. Siinä oli “kaikki” palikatkin kohdallaan (toisin kuin siinä Focuksessa, jota menimme katsomaan) ja vielä hieman mausteitakin. Siinä oli lohko JA webasto (ajastimella), ihan uudet kesärenkaat ja nastatalvet, tomaatti (tietty), Tuomolle se joku piuhanpaikka (et se voi kuunnella mp3:sii), vakionopeudensäädin (siitä en tingi), kiva kuosi sisällä (ei sellainen karsee beige kun siinä foordissa) ja se oli NIIN hiljainen ajaessa! Focushan pitää kauheaa mekkalaa, joten tuo oli musiikkia korville. Se oli kai jonkinlaista rakkautta ensi silmäyksellä. Eikä sitten ollut paluuta, vaan Volvo lähti mukaan, vaikka hintalappu alkoi ihan eri numerolla, kun mitä olin ajatellut. Mutta on se ihana. Ja kuluttaa mukavan vähän (n. 5 l/100 km, kun vanha bensakone söi jatkuvasti n. 9 l/100). Onhan tuo keski-ikäistä, omistaa Volvo. Mut kai mä muutenkin olen jo keski-ikäinen, tai ainakin liki. Niin kuin Laura-ystäväni ihan viattomasti ja täysin tajuamatta totesi: “Seuraavaksi sä varmaan meet vesijumppaan!” Veti hiljaiseksi, kunnes sain mumistua, et oon käynyt jo vuoden verran…

Viime viikko hurahti färrä-touhuissa eli FRF-leirillä Lohjalla Pötkön kanssa. Tai Greyzonessahan me oikeasti oltiin. Meitä oli siellä koiraryhmässä neljä koirakkoa ja ryhmänjohtaja: tosi kiva porukka. Oli tosi kiva viikko, opin paljon. Maanantaina seistiin tullissa ja pystytettiin leiri (tai toiset pystytti, toiset oli koirien ea-luennolla). Tiistaina harjoiteltiin erilaisilla rasteilla. Keskiviikkona sitten herättin klo 5.00 ja oltiin tikkana valmiita äksöniin. Se alkoi joskus kasin pintaan ja aamu ihmeteltiin tukemista ja ihasteltiin, kun brankkarit lapioi soraa. Päivällä levättiin hetki ja syötiin ja iltapäivällä lähdettiin ajamaan Saloon, jossa oli raunioilla ohjelmaa. Siellä oli rasti, jossa oikeasti ymmärsin, mitä yhteistyö pelastajien kanssa parhaimmillaan on: koira löytää, pelastajat auttaa ja kaivaa esille, ensihuolto hoivaa. Myös pelastajien silmät aukesivat; joten harjoituksesta oli oikeasti hyötyä kaikille!

Keskiviikko ei ollut vielä paketissa siinäkään vaiheessa, kun ehkä saatoimme pysähtyä ABC:llä vastoin annettuja ohjeita. Hetken hengähdyksen jälkeen ilta jatkui Lohjan raunioilla, jossa oli pimeässä tyhjä rata. Etsimme ja ihmettelimme, eikä ketään löytynyt. Manasin jo, että Pötkö on rikki eikä toimi. Ryhmyrikin taisi huomauttaa jotain koiran ruokkimisen ajoittamisesta. Lopulta Pötkö kuitenkin päätti haukkua kasan, josta haju oli levinnyt ympäriinsä. Iloisena kehuin ja päästin pelastajat paikalle. Kuuntelulaitte ei kuitenkaan vahvistanut löytöä, vaan lopulta selvisi, että siellä oli kropan haju ja käytetty makari. Olin pettynyt, mutta toisaalta, koira teki ihan oikein. Se päätti, että jotain tässä lievässä painostuksessa on ilmaistava, ja siis ilmaisi vahvimman hajun lähteen. Joka tutkittiin sitten tarkemmin. Mietittiin, että jos siellä olisi ollut oikea elävä ihminen, niin se olisi “noussut” jo paljon aiemmin ja varmemmin. Mutta tämä on asia, mitä pitää treenata!

Nukkumaan päästiin ke-to yönä puoli neljältä ja unta jatkui aamukasiin eli todella ruhtinaallisesti. Yllättäen sitten torstaina meille ei ollutkaan käyttöä, joten lähdimme harjoittelemaan keskenämme, tekemään koirille jotain pientä kivaa. Pelastajat ei oikein ymmärtäneet, että miten joku viitsii treenata vapaa-ajalla. Mutta tässä ehkä onkin se pieni ero meidän ja heidän välillään…:D

Torstaina iltapäivällä pääsi kenttäsaunaan ja -suihkuun: ihanaa! Ja illalla oli illanvietto, jossa sai oikeaa ruokaa haarukalla ja veitsellä syöden! Ja lopuksi kunnon unet. Perjantaina purettiin leiri ja mentiin kentälle purkamaan tavarat. Leiri loppui jotenkin yllättäen ja nopeasti. Nyt sitten innolla odotan, saanko kutsun seuraavaan koitokseen eli FRF:n sertifiointiin, joka on huhtikuussa.

Viikonloppu menikin sitten akkuja lataillessa ja hieman hääpäivää (kuudes laatuaan) viettäen. T oli järjestänyt yllätysohjelmaa, ja sitä se tosiaan olikin! Oltiin Espoossa katsomassa Talentin kuvauksia! Pyhäinpäivä oli sotkenut hieman suunnitelmia, eikä tarjonta ollut päätä huimaavaa. Mutta hauskaa ja erilaista tosiaankin! Sieltä sitten vielä Careliaan syömään, tosin se oli pieni pettymys. Ruokajutuista voisi ja tahtoisi kirjuutella ihan erikseen joku hetki. Sillä(kin) rintamalla on kaikkea kivaa ollut ja luvassa.

Sanoinko jo, et tuo Volvo on muuten aika ihana….?

Viime viikonloppuna olin sitten taas kerran pelastusjälkikokeessa, vaikka eihän mun enää pitänyt. Mutku teki mieli. Meillähän on tulos kesäkuulta, joten sinänsä en olisi “tarvinnut” tulosta mihinkään. Ajattelin ja toivoin, että olisi kiva osallistua kokemuksen vuoksi ja toisaalta haaveenani oli, että jos kerran koe menisi niin, että maalimies löytyisi jäljestämällä… No ei mennyt nytkään ihan niin!

Koe oli Haminassa ja tuomarina oli mukava Huomo. Olosuhteet oli loistavat, hyvä ilma, ei liian kuuma ja maastokin oli kohtuullinen. Jälki nousi helposti, melkei liiankin helposti: heti janan alussa, ehkä 10 metriä alusta Pötkö nosti jäljen ja lähti vahvasti viemään. En meinannut uskoa sitä ja odotinkin, että Huomo huutaa meidät takaisin janalle, mutta ei. Siitä se tosiaan lähti. Tuomari oli sanonut, että “tuo nyt ei olisi paremmin voinut onnistua”. Mutta siihen se kaatuikin. Tosi pian janan jälkeen oli suorakulma oikealle. Pötköhän ei ole kulmissa kovin hyvä, ja kun se oli noin äkkiä, niin ylihän se meni. Pyörittiin sitten “suolla” ja lähellä vartin verran, kunnes palattiin janalle ja yritettiin uudelleen. Jotenkin jälki sitten taisi nousta, ja lähdettiin menemään, mutta aikaa oli tuhraantunut niin paljon, että peli oli menetetty. Heti alussa olisi ollut yksi esine, mutta se jäi. Siellä sitten tossoteltiin menemään. Pitkän pätkän jälkeen löytyi lopulta yksi esine: Metku löysi ja ihan nenällä! Se oli hieno tunne. Mutta siitä esineeltä ei enää jaksanut jatkaa jäljellä, joten pyörittiin hetki metsässä, kunnes vihelsin pelin poikki ja lähdin lähellä olevalle tielle, josta olimme alun perin metsään menneet. Katselintien reunaa “sillä silmällä” kuitenkin, kun maalimiehillä on tapana olla aika liki. Ja sieltähän mä sen maalimiehen bongasin! Metkun ilme oli aika tyrmistynyt, kun tervehdin maalimiestä. Metku oli vähän sitä mieltä, että “mitä sä täällä teet”. No yliajalla löytynyt mm ja yksi esine ei oikein riitä läpimenoon, joten ei tullut sitten tulosta.

Eipä olla harjoiteltukaan. Ja kulmat on vaikeita. Mutta ihan kivaa se oli silti, eikä jäänyt pahasti hampaankoloon mitään. Jos tässä vielä on tilaisuuksia, niin voisihan sitä yrittää vielä kerran, mutta jos ei päästä enää kokeeseen, niin ei sitten. Seitsemästä pejästä meillä on tulosa kolmesta, musta se on hyvä prosentti. Nyt tuolla Haminassa tuloksen sai vain yksi koira viidestä jäljellä olleesta! Tylsää. Varsinkin, kun koe on niin työläs järjestää.

Metku on kyllä jäljellä aika ihana, se on niin rauhallinen ja tekee töitä kovasti. Se ei vaan ole mikään “luonnonlahjakkuus” siinä lajissa, joten pitäisi harjoitella enemmän. Mutta se kivaa, että se tykkää siitä,tekee itsenäisesti hommia eikä ota musta paineita. Jotain olen jossain vaiheessa tainut tehdä sen kanssa oikein?

Pötköhän ilmaisi ruokaa frf-testissä. Joten jossain takaraivossa on ollut ajatus, että sitä pitäisi treenata (pois). Viime treeneissä palotalossa yhdessä huoneessa oli koiran palkkapurkki, jonka sisällä oli jotain ihanaa herkkumömmöä. Pötkö pyöri ja hääräsi huoneessa ja haukkui. Lopulta löysi purkin ja meni maahan (kuten jälkiesineille tehdään) ja haukkui sitä. Ärähdin ja laitoin jatkamaan hommia.

Pian löytyikin maalimies. Hän oli jossain kolossa ja kun kaivautui sieltä ulos, niin hän kysyi (onneksi!), että haukutanko vielä (purkin ollessa kädessä). Sanoin, et palkkaa vaan. Tästä tuli ajatus, että pitäisi muistaa ohjeistaa maalimiehet niin, että “purkkia” ei enää koskaan haukuta. Eli purkki on piilossa niin kauan, kunnes alkaa “kehumisvaihe” ja sitten se avataan nopeasti koiran nenän eteen. Mietin nimittäin, että tilanne on ristiriitainen koiralle, jos se laitetaan vielä haukkumaan maalimiestä, jonka se on jo “haukkunut esille piilosta” ja joka kehuu sitä. Ja jos se purkki koiran nenän edessä ottaa vielä haukut, niin silloinhan koira nimenomaan haukkuu sitä purkkia eli ruokaa.

Jatkossa pitää muistaa kokeilla tätä Pötkölle ja muutenkin treenata ruokaa lisää. Onneksi tähän asti olen tunnistanut haukusta, että haukkuuko ihmistä vai mitä. Mutta ei kiva silti. No nyt kun Pöppi on lomalla niin voin keskittyä Pötkön kanssa tuohon asiaan.

Illan debriefing-sessiosa Majkan ja Helin kanssa tuli esille monia hyviä seikkoja, jotka helposti unohtuu. Maailma vaan välillä kutistuu omien haaveiden ympärille, eikä sitä tajua, miten hyvin asiat kuitenkin on. Mulla on kaksi tervettä ja kivaa koiraa, jotka saavat elää onnellisina. Niiden kanssa voi harrastaa melkein mitä vaan. Metku on hälykoirana vielä kaksi vuotta ja färrässäkin vielä vuoden. Se on kuitenkin ollut pitkää yksi unelma.

Jipon kapasiteetti ei ehkä vaan riitä siihen,mitä mä haluaisin kisakoiralta. Se on ehkä ajan kanssa, iän myötä hieman rauhoittunut ja siten “ehtii” paremmin kiinnittää huomiota siihen, et mitä mä teen ja millainen olen. Aiemmin se on varmaan vaan kaahottanut menemään. Sille ei myöskään ehkä ole “ykkösasia elämässä” löytää maalimiehiä, vaan siitä on kivaa tehdä muutakin, kuten agilityä, tottista, kettistä, lenkkeillä, nuustella ja tohottaa. Joten ehkä tämä kaikki yhdessä sen pienen toimintakyvyn kanssa yhdistettynä mun jännitykseen saa aikaan klikin, et homma ei vaan toimi. Aina ei muista, mitä on tekemässä.

Kisoissa meno ei ollut kuitenkaan näyttänyt pahalta, itse vaan huomasin sen, että kaikki ei ole ihan kuten pitäisi. Ulkopuolisen silmin se oli kuulemma ihan kelvollista, koira irtosi syvälle ja näennäisesti toimi. Sitä en saa koskaan tietää, miksei se ilmaissut ekaa löytämäänsä maalimiestä, mutta ilmaisi toisen. Luulisi, että koira laskisi loppua kohden? Mutta tämä jää mysteeriksi. Onko syy ehkä se, että edellispäivänä yksi koira vuosi paljon verta kenties juuri siihen kohtaan, missä mm oli? Ei voi tietää.

Nyt kuitenkin Jipii jää tauolle toistaiseksi. Pekotreneeistä ja -kisoista. Keväällä menen toko-kokeisiin harjoittelemaan jännitysmomentteja ja mietin sitten jatkoa. Maailmanmestaria siitä ei koskaan tule, mutta ehkä siitä vielä on  kansalliseksi hälykoiraksi? Tätä mun pitää työstää päässäni, niin ehkä sitten kun sen hyväksyn, voin taas nauttia sen kanssa kisaamisesta, vaikkei tuloksia tulisikaan?

Kisaa Pötkön kanssa nyt syksyllä pelastusjäljellä ja ehkä raunioilla, ihan siksi, että saan itse kokemusta ja tulokset päivitettyä. Sen kanssa kun on kiva mennä

Kai tää tästä taas iloksi muuttuu? Uutta pentua voisi toki alkaa aktiivisesti taas miettimään…kunhan rotu vaan selviäisi!

Oltiin sitten tänään Jipiin kanssa pelastushaun sm-kisoissa, joka oli kansainvälinen koe (ipor-b). Tottis meni huonosti…mutta paremmin kuitenkin kuin viimeksi. Pysyi hyvin paikallaan, ryömi tosi hyvin (Jipoksi!) ja noutokin toimi. Seuraaminen oli väljää ja eteenlähetyksessä meinasi karata autolle ruokakipolle (eipä ollut tullut treenattua sitä ihan noin, taas oppi jotain…). Jättävät oli ne murheenkryynit! Kolme seisomista, kuten “manasinkin”. Istuminen lisäksi muutenkin huono: seisoi ja lähti sit jolkottelemaan perään! Mutta siis se yksi seisominen oli ihan hyvä liike. Pisteitä herui 35, aika säälittävää.

Kettis meni loistavasti! Pitushypyltä karkasti seuraavalle esteelle eli putkelle, joten se ei ollut ihan tyylipuhdas. Ei siis mennyt putke, vaan “venyi” sen suuntaan. Pöydät oli yllättäen aivan loistavat, lukuunottamatta loppua, jossa ei osannutkaan tulla edestä sivulle! Mutta järjestys oikea eikä haahuillut! Kantamisen sössin itse, kun kutsuin sen eteen enkä suoraan sivulle. Mutta kuitenkin pisteitä huimat 45!

Jännityksellä sitten mentiin maastoon, joka meidän kohdalla siis oli näistä kolmesta osa-alueesta viimeinen. Valmistelut meni niin kuin “aina” eli tein mielestäni asiat ihan kuten treeneissäkin. Jostain käsittämättömästä syystä, Jippo ei kuitenkaan “noussut” kävelessämme aloituspaikkaan. Ja eihän se sitten tehnyt töitä, juoksenteli kuin ois mettälenkillä ollut! Ois varmasti syönyt heinää, jos sitä ois ollut tarjolla. Se plutasi lammikoissa ja haahuili. Oli käynyt yhdellä maalimiehellä, mutta ei ilmaissut! Yksi jäi löytymättä ja yksi kyllä löytyi, ja “tuplailmaistiinkin”: muutama kunnon haukku ennen kuin rulla tuli taas mieleen. Tämä maalimies siis nousi hienosti, mutta eihän se yksi kolmesta riitä mihkään. Pisteitä surkeat 72.

Kaikki muut b-kokeen koirat saivat tuloksen ja peräti viisi ykköstuloksen! Sekin harmittaa. Siis ei se, että tuloksia tuli, vaan se, että me oltiin ainoita todella surkeita. Maasto ei ollut vaikea, keli hyvä, kaiken piti olla kunnossa. En kuvitellut olevani palkintopalleilla, mutta ajattelin, että tulos olisi realistinen tavoite. Mutta ei.

Kieltämättä alkaa mietityttämään, et onko tässä mitään järkeä? Ollaan treenattu hakua kuutisen vuotta ja tämä on tulos! Tiedän, et koiraa ei saisi syyttää, mutta en nyt oikein keksi missä muussakaan olisi vika! Keväällä Ruotsissa vastaavassa kokeessa tapahtui sama juttu: yhtä ei ilmaissut, yksi nousi ja yksi jäi löytymättä.

Joku klikki siis siinä täytyy olla, kun koetilanteissa käy noin. Treeneissä kuitenkin homma toimii kuin junan vessa. Mutta kieltämättä on motivaatio aika hukassa tuon kanssa. Miksi kävisin kisoissa, kun menestystä ei tule ja mieli vaan pahoittuu? Katsoin “tilastoja”: tämä oli meidän viides ipor-haku b ja siis tulosta ei ole vielä tullut. Pehassa ollaan oltu kolme kertaa, joista kaksi läpi. Peha on kuitekin aika samanlainen koe, joten miksi se menee läpi, mutta iporit ei?

Motiiveja jatkaa ton kanssa yhtään mitään pelastuskoirajuttuja on vaikea keksiä. Hälykoirakkona ollaan nyt marraskuulle asti, jos ei saada pera-beetä (toinen murheenkryyni) läpi, niin sit tiputaan siitä pois. Mutta Pötkö on kuitenkin melkein kaksi vuotta vielä ja siihen luotan tositilanteessa enemmän. Jos kahden vuoden päästä sitten haluaisin tosta jatkajan, niin sit se on jo yhdeksän. Ja onko se hälykoiruus sen kaiken itkun ja pahan mielen arvoista? Varsinkin, kun raunioilla tuloksen saaminen ei ole yhtään sen helpompaa: juoksee rulla (tutti) suussa pitkin rataa ja vetää heinää naamariin. Ja miten paljon sitäkin ollaan treenattu!

Kilpailuvietti on mulla korkea, siksi olen käynyt noissa arvokisoissa. Ja kv-kokeet on kivoja, kun tuomarit on niin asiallisia ja kannustavia. Ei tartte pelätä, et tulee vittuilua tai epäasiallista kohtelua. Mutta ei se auta, jos aina pitää ajaa kotiin tippa linssissä.

Eihän tuo Jipii mikään tähti ole, sen olen aina tiennyt. Eikä edes tähdenlento. Mutta en olisi aiemmin uskonut, että “-14″ on oikeasti este “pelastuskoirauralle”. Mutta kyllä se taitaa olla. Moottori ei riitä, taistelutahto loppuu. Vai mikä tähän voi olla syynä, kertokaa viisaammat?

Ehkäpä talvitauko on paikallaan, mietin sen aikana mitä jatkossa? Voishan sitä vakavasti miettiä, et jos keskittyisi tulevina vuosina tuomariharjoitteluihin, jos sinne kurssille pääsisi. Sekin kai vienee aikaa. Tää pään hakkaaminen seinään ainakin alkaa sattumaan vähän turhan paljon.