Niin se elämä vaan heittelee. Tällä kertaa hyvään suuntaan. Voin huoletta hetkeksi lopettaa mietinnän seuraavan koiran rodusta. Sain vuoden tai pari lisäaikaa. Eihän sitä kuitenkaan montaa uutta perheenjäsentä kannata kerralla kotiuttaa, vai kui?
Syyskuussa meille tulee “TJ”, joka tänään näytti tältä:
TJ
Niinpä, enemmän joku alien kuin ihmisen alku. Kovasti huitoi kuitenkin käsillään, eikä sillä ollut onneksi kuin yksi pää 
Huomenna mennään 3 Doors Downin keikalle, jee! Oltiin sitä kuuntelemassa muutama vuosi sitten, eikä se valitettavasti esiintyjänä ollut mikään kaksinen, mutta silti kiva mennä taas pitkästä aikaa konserttiin. Lämppärinä on joku “Seether”, Etelä-Afrikasta, T tykkäsi siitä. Ihan kiva siis nähdä sekin.
Perjantaina on toisenlaista kulttuuria, kun mennään vanhempien, appivanhempien ja Tuomon siskon ja veljen kanssa teatteriin katsomaan “Ihmisen osa”. Saa nähdä, pysyykö mun isä hereillä Itse odotan sitä mielenkiinnolla. Mukava myös nähdä heitä kaikkia pitkästä aikaa.
Viikonloppuna on luvassa takuuvarmasti hyvää ruokaa ja loistavaa seuraa lautapelien merkeissä. Ja myös hieman vapaata, jos vaikka ehtisi pidemmälle lenkille koirien kanssa.
Mukava loppuviikko siis tiedossa, sitä odotellessa 
Mietin tuossa yksi päivä kampaajallakäymistä. Mulla itselläni oli tosi kauan pitkät hiukset, ei otsista. Enkä juurikaan värjännyt. Siis sellainen “perustukka”, jonka takia ei tartte käydä kampaajalla kovin usein. Ja olin siihen silloin ihan tyytyväinen. Sitten jossain vaiheessa (15 vuotta sitten?) aloitin värjäämään ja lettikin on sittemmin lyhentynyt rajusti ja päädyin (en kirjoita et “jouduin”) ns. kampaajakierteeseen. Eli kampaajalla on pare käydä noin neljä kertaa vuodessa jos haluaa näyttää asialliselta. Eikä siinä mitään, musta on ihana käydä siellä ja tulla sieltä ulos uuden pään kanssa. Vaikka muutos olisi vain pieni, ehkä jopa niin pieni, että vain itse (ja kampaaja) huomaa sen. Se kuitenkin piristää ja saa taas olon tuntemaan niin itsevarmalta ja ihanalta. Maksaahan se, tolkuttomasti, mutta toisaalta haluan käyttää sen rahan tuohon oloon. Ja toisaalta, en käy kasvohoidossa, manikyyrissä tms. (ehkä pitäisi?). Ja onhan paikkoja hyvin eri hintaisia.
Mietinkin, että tunnen yllättävän paljon ihmisiä, jotka eivät käy kampaajalla “koskaan”. Silläkin uhalla, että heistä joku tunnistaa itsensä tästä ja ottaa nokkiinsa, kirjoitan ajatuksiani siitä. Monilla (vai kaikilla?) on pitkät hiukset, ei otsista – eli pää, jolle ei “tarvitse” tehdä mitään. Osalla hiukset on ihan jees näköiset, mutta aina ihan samat. Auki, tai kiinni. Monille, ellei kaikille, saisi leikkaamalla aivan mahtavia uusia juttuja, uutta ilmettä ja toisaalta myös niin paljon ryhtiä hiuksiin. Ja kun hiusta on paljon ja se on pitkää, saisi tosi upeita leikkauksia. Ja eihän sitä tartteis heti klaniksi vetää, pienikin muutos voisi saada ihmeitä aikaan.
Eräs kaveri sanoi mulle, että otsatukka tekee mummon näköiseksi ja siis vanhaksi. Niinkö? Eikö se riipu aika paljon siitä, miten se on leikattu? Olenko minä mummon näköinen, kun mulla on otsis? Ja toisaalta, onko nuttura tai letti sitten nuorekas?
Jotenkin vaan toivon, että useampi löytäisi kampaajallakäymisen ihanuuden, uusien leikkausten ja värien ilon, riemun ja sen ihanan itsevarmuustunteen “Tukka hyvin, kaikki hyvin”. Toki tähän moni voisi todeta, että ei tarvitse moista “buustausta”, mutta onko lisäbuustauksesta kellekään mitään haittaa? Miksei kokeilla?
Joku voisi kysyä, et miksi tämä aihe (muiden päät) mua rassaa. Hyvä kysymys, johon en tiedä vastausta. Eikä se aktiivisesti rassaakaan, kunhan mietin. Ihmettelen meidän ihmisten erilaisia aivotuksia. Olinhan itsekin tosi pitkään “jumissa” punaisen pään kanssa. Varmaan moni ajatteli, et tuokin aina vaan värjää punaiseksi, kokeilisi joskus jotain muuta. Muutos on aina omalla tavallaan iso asia ja pelottavakin. Ei siihen ole helppo ryhtyä. Mutta hiuksissa on se ihanuus: ne kasvaa ihan varmasti takaisin ja uutta väriä saa pullosta. Joten rohkeasti kokeilemaan uusia juttuja ja iloitsemaan siitä
Ostettiin viikko sitten uusi auto. Meidän piti, ihan oikeasti piti, ostaa tuollainen uusi vanha FocuSss, mutku ei se ollutkaan niin yksinkertaista. Menin ja ihastuin Volvoon! Se vaan tapahtui. Odotimme liikkeessä myyjää ja katselimme siinä sitten ajankuluksi tietty muita autoja. Ja tuo ihana V50 loisti sähkönsinisellä värillään. Siinä oli “kaikki” palikatkin kohdallaan (toisin kuin siinä Focuksessa, jota menimme katsomaan) ja vielä hieman mausteitakin. Siinä oli lohko JA webasto (ajastimella), ihan uudet kesärenkaat ja nastatalvet, tomaatti (tietty), Tuomolle se joku piuhanpaikka (et se voi kuunnella mp3:sii), vakionopeudensäädin (siitä en tingi), kiva kuosi sisällä (ei sellainen karsee beige kun siinä foordissa) ja se oli NIIN hiljainen ajaessa! Focushan pitää kauheaa mekkalaa, joten tuo oli musiikkia korville. Se oli kai jonkinlaista rakkautta ensi silmäyksellä. Eikä sitten ollut paluuta, vaan Volvo lähti mukaan, vaikka hintalappu alkoi ihan eri numerolla, kun mitä olin ajatellut. Mutta on se ihana. Ja kuluttaa mukavan vähän (n. 5 l/100 km, kun vanha bensakone söi jatkuvasti n. 9 l/100). Onhan tuo keski-ikäistä, omistaa Volvo. Mut kai mä muutenkin olen jo keski-ikäinen, tai ainakin liki. Niin kuin Laura-ystäväni ihan viattomasti ja täysin tajuamatta totesi: “Seuraavaksi sä varmaan meet vesijumppaan!” Veti hiljaiseksi, kunnes sain mumistua, et oon käynyt jo vuoden verran…
Viime viikko hurahti färrä-touhuissa eli FRF-leirillä Lohjalla Pötkön kanssa. Tai Greyzonessahan me oikeasti oltiin. Meitä oli siellä koiraryhmässä neljä koirakkoa ja ryhmänjohtaja: tosi kiva porukka. Oli tosi kiva viikko, opin paljon. Maanantaina seistiin tullissa ja pystytettiin leiri (tai toiset pystytti, toiset oli koirien ea-luennolla). Tiistaina harjoiteltiin erilaisilla rasteilla. Keskiviikkona sitten herättin klo 5.00 ja oltiin tikkana valmiita äksöniin. Se alkoi joskus kasin pintaan ja aamu ihmeteltiin tukemista ja ihasteltiin, kun brankkarit lapioi soraa. Päivällä levättiin hetki ja syötiin ja iltapäivällä lähdettiin ajamaan Saloon, jossa oli raunioilla ohjelmaa. Siellä oli rasti, jossa oikeasti ymmärsin, mitä yhteistyö pelastajien kanssa parhaimmillaan on: koira löytää, pelastajat auttaa ja kaivaa esille, ensihuolto hoivaa. Myös pelastajien silmät aukesivat; joten harjoituksesta oli oikeasti hyötyä kaikille!
Keskiviikko ei ollut vielä paketissa siinäkään vaiheessa, kun ehkä saatoimme pysähtyä ABC:llä vastoin annettuja ohjeita. Hetken hengähdyksen jälkeen ilta jatkui Lohjan raunioilla, jossa oli pimeässä tyhjä rata. Etsimme ja ihmettelimme, eikä ketään löytynyt. Manasin jo, että Pötkö on rikki eikä toimi. Ryhmyrikin taisi huomauttaa jotain koiran ruokkimisen ajoittamisesta. Lopulta Pötkö kuitenkin päätti haukkua kasan, josta haju oli levinnyt ympäriinsä. Iloisena kehuin ja päästin pelastajat paikalle. Kuuntelulaitte ei kuitenkaan vahvistanut löytöä, vaan lopulta selvisi, että siellä oli kropan haju ja käytetty makari. Olin pettynyt, mutta toisaalta, koira teki ihan oikein. Se päätti, että jotain tässä lievässä painostuksessa on ilmaistava, ja siis ilmaisi vahvimman hajun lähteen. Joka tutkittiin sitten tarkemmin. Mietittiin, että jos siellä olisi ollut oikea elävä ihminen, niin se olisi “noussut” jo paljon aiemmin ja varmemmin. Mutta tämä on asia, mitä pitää treenata!
Nukkumaan päästiin ke-to yönä puoli neljältä ja unta jatkui aamukasiin eli todella ruhtinaallisesti. Yllättäen sitten torstaina meille ei ollutkaan käyttöä, joten lähdimme harjoittelemaan keskenämme, tekemään koirille jotain pientä kivaa. Pelastajat ei oikein ymmärtäneet, että miten joku viitsii treenata vapaa-ajalla. Mutta tässä ehkä onkin se pieni ero meidän ja heidän välillään…:D
Torstaina iltapäivällä pääsi kenttäsaunaan ja -suihkuun: ihanaa! Ja illalla oli illanvietto, jossa sai oikeaa ruokaa haarukalla ja veitsellä syöden! Ja lopuksi kunnon unet. Perjantaina purettiin leiri ja mentiin kentälle purkamaan tavarat. Leiri loppui jotenkin yllättäen ja nopeasti. Nyt sitten innolla odotan, saanko kutsun seuraavaan koitokseen eli FRF:n sertifiointiin, joka on huhtikuussa.
Viikonloppu menikin sitten akkuja lataillessa ja hieman hääpäivää (kuudes laatuaan) viettäen. T oli järjestänyt yllätysohjelmaa, ja sitä se tosiaan olikin! Oltiin Espoossa katsomassa Talentin kuvauksia! Pyhäinpäivä oli sotkenut hieman suunnitelmia, eikä tarjonta ollut päätä huimaavaa. Mutta hauskaa ja erilaista tosiaankin! Sieltä sitten vielä Careliaan syömään, tosin se oli pieni pettymys. Ruokajutuista voisi ja tahtoisi kirjuutella ihan erikseen joku hetki. Sillä(kin) rintamalla on kaikkea kivaa ollut ja luvassa.
Sanoinko jo, et tuo Volvo on muuten aika ihana….?
Mietin tuossa joutessani, että kaveripiirini on nykyisin aika erilainen kuin esim. viisi vuotta sitten. Jotenkin jännää, että vielä “näinkin” aikuisella muuttuu lähipiiri niin suuresti. Mietin esimerkiksi sitä, että aika suuri osa niistä ihmisistä, jotka olivat häissämme kuusi vuotta sitten, eivät ehkä enää tulisi kutsutuksi. Kun ei olla oltu tekemisissä. Ja toisaalta moni sellainen, kuka nyt on todella läheinen ja kenen kanssa on paljon tekemisissä, ei ollut edes “hyvänpäivän tuttu” vielä silloin!
Elämäntilanteet muuttuu, ihmiset “ajautuu” erilleen. Uusia ihmisiä tulee lähelle. Näin se kai menee, ja kai se on luonnollistakin. Jotenkin olen vaan aina ajatellut, että “hyvät ystävät säilyy läpi eliniän” ja toisaalta, että “ei aikuisena enää saa uusia ystäviä”. Olen kuitenkin “joutunut” huomaamaan, ettei se menekään noin. Se vaan menee omaa polkuaan ja omaa elämäänsä, eikä mulla taida edes olla paljoa sanottavaa asiaan. Eikä se nyt suuresti haittaakaan, olkoon sitten noin?
Jotkut, muutamat ihmiset tosin ovat nyt “liian kaukana”. Mietin, että miksi, mutta en oikein keksinyt. Ehkä vaan elämän kiireet, välimatka tms. on heittänyt niin eri suuntiin, ettei enää tule oltua tekemisissä. Mutta joitakin ihmisiä huomaan kaipaavani, haluaisin nähdä enemmän. Pitää aktivoitua, olla enemmän yhteydessä, soitella. Mutta kun ei se yhteydenpitokaan saisi olla “väkisin”. Ehkei se sitten olekaan, kun hieman taas aktivoituu ja on enemmän tekemisissä? Ja enhän minä yksin toisaalta voi päättää, että “nyt leikin ton kanssa enemmän”, tokihan siihen tarvitaan aina kaksi. Toisaalta, kai “tosiystävyys” kestää senkin, että joskus on hiljaisempia kausia? Kestäähän?
Olin tänään katsomassa Woodyn uusimman: “Midnight in Paris”. Mikähän sen leffoissa oikein on, mikä viehättää? Kun eihän niissä oikeastaan tapahdu mitään, ne alkaa jostain ja loppuu yllättäen ja hieman kesken, ja silti ne kiehtoo? Tuotakin katsoessa toivoin, et eipä loppuisi vielä ja sit kun se loppui, niin olin hieman höh.
Pariisi-pätkä ei ollut läheskään yhtä hyvä kuin aiempi “You will meet a tall dark stranger”, eikä lähelläkään “Vicky Christina Barcelonaa”. Ehkä osittain siksikin, että Owen Wilson ei kuulu suosikkinäyttelijöihini, kun taas Banderas ja Bardem on aika ihania (ja hyviä) molemmat. Tällä varmaan oli iso vaikutus? Ja myös se, että Pariisi ei vaan mielestäni ole mikään romanttinen kaupunki, vaikka kaikki niin väittääkin. Tosin en ole mikään romanttinen ihminenkään…
Ilta oli muutenkin onnistunut: sain aitoja, alkuperäisiä stroopwaffelseja! Kiitos Marko! Todella ihana yllätys, jota en osannut mitenkään odottaa.
Ja leffassa istumisen päätteeksi käytiin “maailmanparannuslenkillä” kaverin kanssa. Jos sitten ottaisi hieman pannukakkua ja menisi hetkeksi tösön ääreen, niin ehkä se kruunaisi tämän onnistuneen illan?
Kuuntelin tänään mielenkiintoista keskustelua. Kollegat kertoivat, mitä tekisivät, jos voittaisivat lotossa vaikka 5 miljoonaa. Eräs, sellainen aika harkitsevainen henkilö, sanoi, ettei heti ehkä tekisi mitään, vaan miettisi. Ehkä sitten ostaisi asunnon ja matkustaisi. Kuulosti ihan hänenlaiseltaan vastaukselta. Toinen sanoi, että jos se tapahtuisi tässä lähivuosina, niin hän lähtisi opiskelemaan, johonkin tutkijakouluun. Kuulosti ihanalta unelmalta, voisin niin nähdä hänet tutkijana!
Kukaan ei sanonut, että lopettaisi työt, mikä oli ehkä hieman yllättävää. Ja tavallaan mukava kuulla.
Mietin sitten itse, että mitä tekisin. Ensimmäisenä varmaan ostaisin uuden auton ja harkitsisin asunnon vaihtoa. Mutta myös toteuttaisin Tuomon suuren unelman: ostaisin hänelle lentolupakirjan (tai siis maksaisin kurssit ja tunnit jne.). Ajatus tuntui niin mukavalta, että pitäisikö sitä ihan lotota?
Illan debriefing-sessiosa Majkan ja Helin kanssa tuli esille monia hyviä seikkoja, jotka helposti unohtuu. Maailma vaan välillä kutistuu omien haaveiden ympärille, eikä sitä tajua, miten hyvin asiat kuitenkin on. Mulla on kaksi tervettä ja kivaa koiraa, jotka saavat elää onnellisina. Niiden kanssa voi harrastaa melkein mitä vaan. Metku on hälykoirana vielä kaksi vuotta ja färrässäkin vielä vuoden. Se on kuitenkin ollut pitkää yksi unelma.
Jipon kapasiteetti ei ehkä vaan riitä siihen,mitä mä haluaisin kisakoiralta. Se on ehkä ajan kanssa, iän myötä hieman rauhoittunut ja siten “ehtii” paremmin kiinnittää huomiota siihen, et mitä mä teen ja millainen olen. Aiemmin se on varmaan vaan kaahottanut menemään. Sille ei myöskään ehkä ole “ykkösasia elämässä” löytää maalimiehiä, vaan siitä on kivaa tehdä muutakin, kuten agilityä, tottista, kettistä, lenkkeillä, nuustella ja tohottaa. Joten ehkä tämä kaikki yhdessä sen pienen toimintakyvyn kanssa yhdistettynä mun jännitykseen saa aikaan klikin, et homma ei vaan toimi. Aina ei muista, mitä on tekemässä.
Kisoissa meno ei ollut kuitenkaan näyttänyt pahalta, itse vaan huomasin sen, että kaikki ei ole ihan kuten pitäisi. Ulkopuolisen silmin se oli kuulemma ihan kelvollista, koira irtosi syvälle ja näennäisesti toimi. Sitä en saa koskaan tietää, miksei se ilmaissut ekaa löytämäänsä maalimiestä, mutta ilmaisi toisen. Luulisi, että koira laskisi loppua kohden? Mutta tämä jää mysteeriksi. Onko syy ehkä se, että edellispäivänä yksi koira vuosi paljon verta kenties juuri siihen kohtaan, missä mm oli? Ei voi tietää.
Nyt kuitenkin Jipii jää tauolle toistaiseksi. Pekotreneeistä ja -kisoista. Keväällä menen toko-kokeisiin harjoittelemaan jännitysmomentteja ja mietin sitten jatkoa. Maailmanmestaria siitä ei koskaan tule, mutta ehkä siitä vielä on kansalliseksi hälykoiraksi? Tätä mun pitää työstää päässäni, niin ehkä sitten kun sen hyväksyn, voin taas nauttia sen kanssa kisaamisesta, vaikkei tuloksia tulisikaan?
Kisaa Pötkön kanssa nyt syksyllä pelastusjäljellä ja ehkä raunioilla, ihan siksi, että saan itse kokemusta ja tulokset päivitettyä. Sen kanssa kun on kiva mennä
Kai tää tästä taas iloksi muuttuu? Uutta pentua voisi toki alkaa aktiivisesti taas miettimään…kunhan rotu vaan selviäisi!
On tämä blogin päivityskin taas jäänyt, vaikka mielessä on ollut ja haluja olisi kirjoittaa. Ei vaan ole ehtinyt.
Suuri koitoksemme, Pelastuskoirien joukkuekatselmus eli joukkue-sm:t on nyt sitten ohi! Töitä tehtiin sen eteen vuosi, viime kisasta asti. Tahti kiihtyi kesällä ja huipentui viime viikkoihin. Ja nyt sit se on ohi? Mitä nyt sitten?
Rastit suunniteltiin pääasiassa Majkan ja Helin kanssa kolmisteen. Tokihan meillä oli apujoukkoja, aivan mahtavia sellaisia. Mutta kuitenkin kolmisteen sitä lähinnä pähkittiin. Jotenkin tavallaan ihmeellisen mahtavaa, että me kolme saatiin urakka suunniteltua ilman yhtään tappelua, itkua tai hampaiden kiristystä. Homma toimi, pyöri ja vielä oli kivaakin! Tai siis ainakin mulla Majka ja Heli on kyllä ihan uskomattoman hyviä tyyppejä ja ehkä me jollain tavalla “pelataan” hyvin yhteen? Toki bugeja oli päässyt joukkoon ja mokia sattui. Mutta ei niitä jääty märehtimään tai toisiamme syyttelemään, varmasti kaikki me ruoskitaan itseämme niistä ihan riittävästi. Niin jotta kiitos M & H!
Mutta nyt on kyllä tyhjä olo. Kyllä se tästä taas huomenna, kun arki jatkuu ja menoa riittää. Ja jos yhden yön nukkuisi kunnolla. Väsyneenä kun olen sellainen itkupilli.
Kisat oli mahtavat ja niitä oli kiva päästä järjestämään, mutta ensi vuonna tahdon kyllä olla menossa mukana hieman eri vinkkelistä. Toivottavasti pääsen Pötkön kanssa Hepekon joukkueeseen. Kyllä pelastuskoiratoiminta on sitten kivaa
Olin eilen käymässä kaverin luona. Juteltiin siinä hänen 8 veen kanssa yökyläilystä. Tytön kaveri oli pyytänyt yökylään, mutta oli sitten perunut. Oli sanonut vaan, että ei nyt. Tyttö kertoi tämän ihan luonnollisena asiana, eikä ollut selvästikään suuttunut tai mitään. Todettiin, että toisen kerran sitten.
Jäin miettimään asiaa. Jos vastaava tilanne olisi tapahtunut aikuisille, niin asia ei todellakaan olisi ollut noin yksinkertainen. Sitä olisi mietitty ja vatvottu jälkikäteen “miksei se nyt halunnutkaan tavata”, siitä olisi ehkä suututtu tai vähintään olisi udeltu, että miksei nyt. Olisi pitänyt – ainakin minä olisin kokenut sen niin – sanoa joku syy, miksei sovittu asia onnistukaan. Lapsilla on helppoa: ei nyt, joskus toiste, mitä sitä märehtimään. Voisipa useammin ajatella noin, eikä murehtia ja analysoida kaikkia pieniä asioita ja vihjeitä, joita ei edes ole. Olisi elämä ehkä hieman helpompaa…
