Jipii täs TERVE!

0

Kirjoittaja satu | Kategoria Tollot | Lisätty 07.04.2014

Taas mut roudattiin eläinlääkäriin! Eikä edes sille mukavalle, lässyttävälle tädille, vaan sille miehelle, joka ei ymmärrä, et mun kuuluu saada mässyä kun olen niin kiltisti. Syy, miksi sinne jouduin, oli se, et mua vähän yskitti. Etenkin öisin. No jotain puhetta kuulin jostain ”nestettä keuhkoissa” ja ”kennelyskä”. Kuulemma ipana ei päässyt sen takia sunnuntaina kantamaan variksiakaan! Ois kai voinut tartuttaa sisaruksiin sen ”kennelyskän”. Mikä kennel tää muka on?

No eihän se setä mitään vikaa mun keuhkoista löytänyt vaikka miten kuunteli. Kaikki kuulemma hyvin. Ehkä joku virus, tai olen ehkä vilustunut? Siis täh? Iisiä ei tartte pitää erityksessä muusta maailmasta, jos se ei oireile. Hyvä niin, menee välillä roikkumaan muitten korviin (tai variksiin). Kakkaamisestakin kuulin niiden juttelevan, ja jostain tylosiinin jatkumisesta. Se on varmaan se juttu, kun saan ylimääräisen siivun kinkkua aamuin illoin. Se saa jatkua, sopii. Kuulemma mun kakkaa pitää nyt vähän seurata, joten kakatakaan ei saa sit enää rauhassa. On tää, mähän oon siis ihan terve! Kato vaikka toi kuva, painitaan Iisin kanssa ihan täysillä eikä tunnu missään.

kuva11

Olin muuten lauantaina Timolla hoidossa ja se vei mut juoksemaan! Siis silleen oikeesti, ei mitään kevyttä kenttähölkkää niin kuin joskus Satu yrittää. Pari kilsaa meni ihan joo, mut sit se alkoi vähän puuduttaa. Mut mentiin vaan! Aika hevii settii. Siinä kuitenkin alla oli normilenkki ja illalla vielä käytiin ettii muovipurkkeja. Emmä oikein jaksanut innostua siitä, se on vähän tylsää touhua. Etsiköön itse, sen harrastushan se on! Mut kyl mä olin aika raato sen hoitokeikan jälkeen, huhhuh! Olihan siellä kissakin, jota piti kouluttaa, et nukkumisaikaan ei häiritä. Ja sit kotona ipana vaan roikku korvissa. Pitihän sen kanssa vähän pelata, ettei se ihan luule, et oon sen unohtanut. Kyl toi ipana on ihan kiva, vaikka lenkilläkin se yrittää leikkiä! Ei oikein vielä tajua, et lenkillä haistellaan ja syödään kaikkea mahdollista, eikä riekuta. Sisällä sit voi, se on paljon hauskempaa kun matot menee rullalle ja Pötkö-poliisi hermostuu.

Et sellaista tää elämä ton ”hysteerisen” emännän kanssa. Tarttee saada varmaan se kissankarvapallo kurkusta pois, ettei se ihan menetä hermojaan. Moro!

Sukkapalloilun syvin olemus

0

Kirjoittaja satu | Kategoria Search & Rescue | Lisätty 06.04.2014

Iisin palkkausta miettiessäni päädyin siihen, että koitan oikeasti rakentaa sille palkkauksen, joka kantaisi pitkälle, toimisi aina ja olisi sellainen, mihin koira ei kylläänny. Halusin myös palkan, jonka tumpelokin maalimies osaa lyhyellä opastuksella antaa. Joten päädyin sukkapalloon. Sen rakentaminen on vaan minulle uusi asia, joten aikamoinen opettelu on edessä. Meidän ryhmässä on kuitenkin onneksi vähän osaamista entuudestaan, joten sillä perusteella lähdettiin treenaamaan.

Palkkauksen rakentaminen on tässä vaiheessa nimenomaan se pointti. Asiaa enemmän nyt pohtineena ja vuosien varrella erilaisia koiria nähneenä tulin tulokseen, että tosi moni ”vaan” palkkaa. En nyt mieti mitään tiettyä koirakkoa, vaan ihan yleisesti laajalla skaalalla koirakoita, joihin olen vuosien varrella törmännyt. Niin tein itsekin noitten kahden kohdalla. Jipon ”onni” on sen ahneus ja yksinkertaisuus, Metkun taas bortsun työmoraali. Tosin Metkun kanssa tuloksia olisi voinut tulla ihan eri tavalla ja eri tahtiin, jos sille olisi rakennettu palkkaus alusta alkaen kunnolla. Se kun ei ole hirmu ahne ja kuitenkin oli ruokapalkalla. Ahneus on melkeinpä oma kirjoituksen aihe, mutta ei mennä siihen nyt.

Mutta mietin, että oli se sit ruoka tai lelu, niin senhän pitäisi olla koiralle se juttu, se paras asia, jonka vuoksi kiivetään vaikka puuhun. Miksi sitten aikaa ja energiaa ei laiteta sen rakentamiseen? Kyllähän tuloksia (ja hyviä sellaisia!) tulee monella tapaa, mutta onhan se vähän hassua, että ensimmäisenä opetetaan ilmavainun hakemista eikä sitä, MIKSI (koiran näkökannasta) sitä ihmistä ihan oikeasti etsitään.

Näin se (hieman kärjistäen) minusta menee: pennulle ilmavainun perässä ihmisen luokse meneminen ei ole oikeasti kovin vaikea asia, varsinkin jos pentu on reipas ja utelias perusluonteeltaan. Sitä tehdään, koska se on kivaa (kaikista) ja koska siinä näkee kehityksen tosi nopeasti. Sitten ollaan puolivuotiaana kanssa tilanteessa, että avopiilot sujuu, joten siirrytään pikkuhiljaa (puoli)umppareihin. Ne sujuu, mutta tahdotaan edetä, ja usein luullaan, että umppareita voi harjoitella vain, jos koiralla on jo ilmaisu. Joten sitten siinä vuoden iässä aletaan rakentamaan ilmaisua. Eikä sekään ole loppujen lopuksi vaikeaa. Koira oppii äkkiä haukkumaan selkeää laatikkoa tai piiloa, jotka se on jo aiemmin oppinut tutulla radalla tuntemaan. Mutta sitten ollaankin tilanteessa, että koira ei tunkeudu ja pointtaa tai se ei jaksa kiinnostua tekemään pitkään töitä tai näkemään vaivaa, koska sen motivaatio ei ole ihan tapissaan. Samoihin aikoihin tulee mörkökaudet, juoksut ja kaikki muut ”normaalit häiriöt”. Sitten ihmetellään, että mites tässä näin kävi. Seuraavaksi aletaan paikkailemaan ongelmia: vaihdetaan palkkaa tai kokeillaan eri palkkoja ilman että ne rakennetaan kunnolla, ehkä vaihdetaan ilmaisumuotoa, ainakin helpotetaan treenejä. Tehdään töitä, että koiralle saadaan takaisin into ja halu löytää. Yleensä tässä ihan onnistutaan ja lopputulos on koira, joka tutuilla radoilla ja hyvissä olosuhteissa suorittaa pera-B-kokeen kolmannella yrittämällä. Monelle se riittää. Minulle ei.

Onhan se sydäntä raastavan tuskallista juosta ja hillua kaksi minuuttia kentällä raunioradan vieressä ja viedä pentu sitten autoon ja siirtyä seuraamaan, miten muut ryhmässä tekee jo oikeasti etsintää. Kun NIIN tekisi mieli itsekin. Haluaisi NIIN kovasti nähdä sen lampun syttymisen pienessä päässä ja sen ilon, kun ihminen löytyy. Eihän tuo ehkä olisi edes vaikea palkata, se kun tykkää niin kovasti ihmisistä ja esimerkiksi palloista. Mutta nyt tarttee malttaa, koska lopputulos on se tärkein.  Ja kun väitän, että se ihmisen hajun etsimisen oppiminen ei ole loppujen lopuksi koiralle se vaikein juttu. Eikä se ilmaisukaan. Vaikeus on ihan jossain muualla.

Joten nyt sitten rakennetaan palkkausta eli sitä sukkapalloa. Juostaan ja hillutaan, pidetään yhdessä kivaa ja opetetaan Iisille, että sukkapallo on SE juttu.

Vielä kun muistan, niin kokosin ylös tämän viikonlopun oppeja:

– Malta. Eli älä hötkyä.

– Älä ota ihmisen etsintää, vaikka miten meili tekisi. Ei raunioilla, ei metsässä. Kaikkea muuta voi tehdä, kuten tottista, jälkeä jne.

–  Juokseminen ja vauhti ei ole tärkeintä, vaan se että olen sydämellä mukana ja että se, että tehdään yhdessä koiran kanssa.

– Älä vilkuile koiraa! Ei vaikka miten mieli tekisi. Luota.

– Apuhenkilö(t) on passiivisia, ohjaavat vain kun tarve. Eli sanovat, jos tiputtaa tai alkaa hyytyä. Eli no news good news, jolloin meno jatkuu. Ei siis huitomisesta ja ihmisiä ympäri kenttää. Tällöin mun fokus säilyy koirassa, vaikka sitä ei saakaan katsoa. Tässä on vaikeus, mutta ehkä se oikea fiilis löytyy?

– Koiraa pitäisi kehua silloin, kun se ottaa pallon takaisin suuhun, leikkii, tulee miettimisen jälkeen perässä. Välillä voi olla hiljaakin eli ihan koko ajan ei tartte olla äänessä.

– Liike voi olla ”ympyrää”.

– Jos pallo unohtuu/tippuu, voi kysyä koiralta ”missä se on”  ja sitten joko itse tai joku muu (mieluiten joku muu) potkaisee pallon liikkeelle. Sitten ei enää juosta kauas ja lujaa, vaan jäädään lähelle ja vaihdetaan pian.

– Vaihtomässy on joku extrahyvä herkku, jota saa vain sukkapallosta ja jonka koira voi syödä kerralla, esim, puolikas lihapulla. Koira saa mässyn pallosta, pallon laittamista taskuun ei tarvitse kiirehtiä.

– Harjoituksia voi tehdä kerran päivässä tai kerran viikossa, tai miten vaan, koiran mukaan.

– Sitten kun sukkapallo on  oikeasti SE juttu, niin pallon voi heittää vaikka korkeaan ruohoon. Kun osaa etsiä palloa tällä lailla, sitten avustaja voi viedä sen vaikka ”nurkan” taakse (ja tulee itse pois). Kun nämä sujuvat, pallo tulee ihmiseltä. Ihminen on siis lopulta vain se väline, jonka löytämällä koira saa sukkapallon.

Näillä opeilla mennään ja katsotaan mitä tulee. Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että sukkis voisi olla meidän juttu, mutta aika näyttää. Paljon on oppimista ja varmasti vastaan tulee ongelmia,mutta eiköhän niistä selvitä. Onneksi on ystäviä, jotka neuvovat ja auttavat.

sukkis