Uusimmat ärsytyskynnyksen ylittäjät

4

Kirjoittaja satu | Kategoria Elämää, ei sen enempää | Lisätty 28.11.2012

Tässä nyt on toki ollut pinna kireällä syystä jos toisestakin, mutta jos hieman kevyempiä ärsytyksiä purkaisin tänne:

  • Edelleen ne heijastimettomat tolvanat. Ai että kiukuttaa, kun jengi pomppii auton eteen mustissa vaatteissa.
  • Erilaiset sanonnat. Varmasti käytän itsekin sanoja/sanontoja jotka ärsyttää muita, mutta silti joidenkin sanonnat ärsyttää. Pahintahan niissä on se, että ihan sama miten kauheita ne on, niin ne tarttuu. Nyt on ehkä pahimmat: ”taivahan tosi” ja ”koska, because”.
  • Kylmyys ja kosketusnäyttöpuhelin. Tuo uusi iilelu, niin ihana kuin se onkin, niin ei sitä ole tehty Suomen oloihin. Yrität sillä leikkiä tuolla ulkona niin heti on kaikki kymmenen sormea umpijäässä. Tää niinkun niin tarttee kapasitiivisien näytön kosketushanskat. Puhelin on myös ärsyttävä autoillessa, kun enää ei pysty kirjoittamaan tekstiviestiä ajaessa 🙁
  • Pimeys. Metsään ei ole kiva mennä pimeällä, vaikka siellä nyt olisikin tilaa temmeltää. Joten viikolla ei pääse metsälenkille ja koiraparat joutuu tyytymään hihnassa marssimiseen.
  • Päättämättömyys. Ei, matkaa ei ole vieläkään varattu. Miten se voikin olla niin vaikeaa?

 

Olen jo sen ikäinen, että saan valittaa ja narista

2

Kirjoittaja satu | Kategoria Elämää, ei sen enempää | Lisätty 12.11.2012

Tällä kertaa ihmetyksen ja narinan aiheena on heijastimen käyttö tai oikeammin heijastimien puute. Heijastin on niin kovin halpa henkivakuutus, että en ymmärrä, miten kovin monella on varaa jättää se laittamatta. Tuolla pimeässä kun ajaa, varsinkin, jos sataa vettä, niin autoilija ei todellakaan huomaa ennen kuin ihan viime hetkellä ilman heijastinta menevää jalankulkijaa. Eikö ne ihmiset itse koskaan autoile? Eikö ne vaan välitä? Vai eikö ne yksinkertaisesti ymmärrä?

Toinen ihmetyksen ryhmä on heijaistimen ”väärinkäyttäjät”. Eli heillä kyllä on heijastin, mutta se on jossain ihan hassussa paikassa, kuten laukussa, korkealla olkapäällä, kainalossa, väärällä puolella ja lisäksi se on joku hieno marimekko tms., joka ei oikeasti heijasta. Heillä saattaa kyllä mukana oleva koira loistaa kuin joulukuusi, mutta itse ovat pimeyden varjoja.

Hankkikaa nyt hyvät immeiset kunnon heijastimet tai heijastinliivit ja käyttäkää niitä! Jooko?

Pelastuskoirakokeet tehty vähäksi aikaa

0

Kirjoittaja satu | Kategoria Search & Rescue | Lisätty 11.11.2012

Olin eilen Jipon kanssa pelastushaku-B kokeessa Raaseporissa. Tuomarina oli Kauko Makkonen, sää kylmä eli muutama aste plussalla, välillä satoi ja tuuli aika hyvin. Alue oli sen kolme hehtaaria, sellainen levenevä suorakaide, joka oli alkuosasta noin 100 metriä ja lopusta 150 metriä leveä, pituutta noin 200 metriä. Maasto oli vaihtelevaan, kallioista, kivenkoloja, aika avaraa metsää. Oltiin saatu etukäteen kartta käteen ja meitä oli käsketty miettiä etsintäsuunnitelma valmiiksi. Kun tuuli vahvasti oikealta, niin aattelin, et menen vasenta reunaa päähän ja sit oikeaa takas.

Arvonnassa saatiin numero yhdeksän eli startatttiin vikana. Tylsä odotus, mutta koe meni tosi nopeasti ja meidän vuoro olikin jo puoliltapäivin. Tuomari sanoi heti etsintäsuunnitelman kuultuaan, et kalliolle (=vasemmalle) ei mennä ja että tässä keskellä menisi hyvä polku. Jopa minä ymmärsin vihjeen ja muutin suunnitelmaa eli päätin mennä keskeltä läpi ja tulla sit takas jotain reunaa (jos ehtisi, tuomari sanoi, ettei ehdi). No polulla olikin tosi helppo pysyä, joten kun ei tarvinnut miettiä karttaa ja suunnistamista, pystyi keskittymään koiraan ja ohjaamiseen. Ihanaa!

Jippo oli jostain oudosta syystä ihan kartalla, tiesi, mitä oltiin menossa tekemään, veti radalle ja oli into piukassa. Sitä ei paljoa tarvinnut ohjailla, kunhan ”huitoi” meneen ja antoi sen itsenäisesti tehdä töitä. Eka ukko löytyikin aika nopeasti oikealta puolelta pressupiilosta. Jippo vei näytölle tietty omaa stunttireittiään eli ei suorinta tietä vaan sitä, mitä kautta oli hajun saanut. Ja sit kiivettiinkin kiven ja kallion päälle.

Toinen ukko löytyi aika pian vasemmalta liukkaalta kalliolta kivenkolosta, aika kaukaa se sen haki, mutta kun tosiaan oltiin vikana niin sinne meni varmaan jo paljon jälkiä. Senkin ilmaisi hyvin. Vika maalimies löytyi sitten oikealta, pressuun kääriytyneenä sekin. Aikaa oli mennyt ehkä vartti eli puolet oli käyttämättä.

Arvosanaksi tuli Erittäin hyvä, koska ilmaisut oli sitä, kun ei vienyt suoraan näytölle. Musta ne ilmaisut oli loistavat: Jippo ei ollut kaapinut ketään, ei haukkunut ja vei reippaasti näytölle. Se siis toimi 🙂

Hieman tuli tuomarilta matkan varrella noottia, kun lähetin koiran kohdasta josta just oltiin tultu maalimieheltä. Selitin siinä sitten, että en halua kävellä koiran kanssa keskilinjalla.

Tuomari muuten kysyi jossain vaiheessa, että missä se sun tupsukki nyt menee! Hieman huvitti, että tuo tupsukki-termi on rantaunut jo hänenkin korviinsa! Tuomari myös sanoi, että hyvin se liikkuu noin vanhaksi! Olin hieman pöyristynyt, kun ei se minusta vanha ole, ja sehän on noista kahdesta se nuorempi…

Koe oli kiva päätös tälle kaudella ja nyt saan rauhassa olla koetauolla, kun lajit on taas voimassa kaksi vuotta eli Jipii palasi hälyvalmiuteen. Sitten kun ne pitäs seuraavaks uusia, niin se onkin jo yli 10 vee! Ajatella, niin se aika rientää.

Ensi keväänä kyllä tekisi mieli yrittää iporeita, mut katotaan nyt.

Elämäni kännykät

2

Kirjoittaja satu | Kategoria Elämää, ei sen enempää | Lisätty 08.11.2012

Nyt kun lopultakin siirryn nykyaikaan, on hyvä hetki pysähtyä muistelemaan elämäni kännyköitä. Harmillisesti niistä kaikista ei ole kuvaa.

Ensimmäinen ”oma” puhelin ei kuitenkaan ollut kännykkä vaan lankapuhelin. Sen hankin, kun muutin Helsinkiin opiskelemaan vuonna 1995. Se puhelin oli sellainen hieno langaton! Siinä taisi olla vastaajakin, joka toimi sellaisilla pikkuisilla C-kasetin näköisillä nauhoilla. Ei mikään halpa lelu sekään. Silloin piti (?) ostaa puhelinosake tai ainakin minulla oli sellainenkin. Möin sen sitten joskus myöhemmin hyvällä voitolla pois. Siihen maailman aikaan puhelut Helsingin sisällä maksoin jotain 50 senttiä per puhelu. Joten meillä oli joskus tapana puhua kaverini kanssa niin, että jos piti käydä vaikka vessassa tai jääkaapilla, niin puhelin jätettiin pöydälle odottamaan ja hetken päästä jatkettiin juttelua. Se oli kannattavampaa kuin soittaa uudelleen.

Ensimmäisen oman kännykän ostin varmaan vuonna 1996, samppanjan värisen Panasonicin! Se oli NIIN hieno, vitsi et pidin siitä ja olin siitä ylpeä. Se oli aika kalliskin, jotain 1500 markkaa? Se kesti aikansa ja möin sen muutamalla satasella vielä edelleenkin. En enää muista syytä myyntiin, oisinko halunnut hieman päivitystä?

Sitten siirryin nokialaisten aikakauteen. Ensimmäisenä ostin ihan peruskapulan, johon sain synttärilahjaksi aivan mahtavat kuoret:

Etupuoli

Takapuoli

Se kesti aikansa, kunnes taisin rakastua simpukoihin. Ja sitä rakkautta onkin kestänyt…näihin päiviin asti. Ensimmäinen simpukkani oli ihan näppärä perusluuri (6103), punainen sekin. Siinä oli ongelmana se, että näppäinten kuvat tarttui näyttöön. Joten jossain vaiheessa vaihdoin sen parempaan ja annoin vanhan Majkalle. Virhetikki, se kun päätyi sitten lopulta johonkin ojaan jossa lienee edelleen. Surullinen loppu vanhalle hyvälle palvelijalle.

Seuraavaksi siirryin iki-ihanaan 6600 foldiin. Viininpunaiseen, tietysti. Sitä kun koputti, niin siihen tuli kello. Ja siinä näkyi kirjekuori, jos sulle oli tullut viesti. Ja siinä oli ”sydämen syke” eli sellainen valo vilkkui eri tahtiin, jos oli jotain tapahtumia tai ei.

Se hajosi parissa vuodessa, ilmeisesti antennin piuha irtosi. Ja kun niitä ei kannata korjata, niin iso suru tuli puseroon. Hätäavuksi ostin Huutonetistä uuden simpukan, jolla olen pärjännyt ihan hyvin tähän asti.

Neljä nokialaista ja yksi Panasonic. Vai unohdinko jonkun luurin? Onko niitä ollut tosiaan vaan viisi? Mut jos jokainen on kestänyt keskimäärin kolme-neljä vuotta, niin noin kai se menee? Nyt sitten kaikki muuttuu. Nyt hylkään suomalaisen, hylkään simpukat, hylkään tavalliset palikkapuhelimet, joilla pääasia on soittaa ja tekstata. Siirryn nykyaikaan. Huomenna aamupäivällä minusta tulee iiluuri-ihminen. Aika pelottavaa, mutta toisaalta hirmu jännää. Iipadin kanssahan olen jo sinut, joten ei tuon pitäisi olla niin kovin vaikeaa. Enkä siitä olekaan huolissani, lähinnä pelkään sitä, että hajotan sen heti kättelyssä. Siksi ostin ”vaan” nelosen, en edes neljä ässää, vitosesta puhumattakaan. Mutta aika näyttää miten pärjään tuon kanssa. Ehken, ja sitten oon taas Huutonetissä etsimässä jotain vanhaa kunnon simpukkaa….?