Valveunia?

0

Kirjoittaja satu | Kategoria Elämää, ei sen enempää | Lisätty 26.05.2012

Viime yönä se taas tuli. Sen tiesi jo siinä nukkumaan mennessä. Outo yö, ikään kuin ”valveunta”.

Valveuneksi ristimäni juttu on erilaista kuin normaali unettomuuteni (joka on nukahtamisvaikeutta, esiintyi onneksi harvoin). Tässä tapauksessa nukun kyllä ilmeisesti koko yön, koska en ole aamulla yhtään väsy. Mutta jotenkin koko yön on sellainen olo, että en nuku. Kuitenkin näen unia, sellaisia hyvin todentuntuisia. Ja heräilen usein. Jotenkin sekavaa, vaikea selittää.

Unet on kuitenkin sellaisia, että en voi vaikuttaa niihin (sellaisiakin olen nähnyt, ne on makeita) ja toisaalta en kait kävelekään mihinkään. Jotenkin vaan tuntuu, etten nuku, mutta kuitenkin heräilen ja näen unia.

Tosi outoa. Olisi kiva kuulla, jos jollain on kokemuksia. Pitää alkaa kirjoittaa ylös näitä, jos keksisin jonkun yhdistävän tekijän, joka voisi olla se mikä tän ”laukaisee”.

Fiilikset vaihtelee

1

Kirjoittaja satu | Kategoria Elämää, ei sen enempää | Lisätty 24.05.2012

Olihan taas päivä. Paljon huonoa ja paljon hyvää ja kivaa. Sekavaa siis.

Kivaa oli pikku pon-koiran pentujen testaus! Eli Majka pyysi mua pentutestaamaan sen ponin alut. Olen aiemmin ollut vaan avustajana, kahdessa pon-pentutestissä, mutta nyt tein itse ja mulla oli avustaja! Ihan kohtuullisesti se meni, muutaman jutun ois toki voinut tehdä paremminkin. Oli aika jännä huomata pentujen väliset erot, ne oli yllättävän isot! Yksi oli sellainen menijä: tohotti vaan pois mun luota koko ajan, ei paljon ihminen kiinnostanut. Siitä tuli ihan mieleen Jippo! Toinen oli sellainen ihmisrakas: pikku töpö heilui tosi kovasti monessa eri tilanteessa ja ainoana pentuna se oikeasti otti muhun kontaktia, silleen kunnolla. Pentujen testauksen jälkeen syötiin jäätelöä ja juteltiin (oli mukava nähdä Maijuakin pitkästä aikaa) ja treenattiin punanenän kanssa tokoatkästä aikaa! Kiva ilta siis!

Niistä huonoista. Töissä TOSI kurjaa ja lisäksi oli sairaalakäynti (toimenpiteen suunnitteluaika). Sen verran sairaalasta, et kyllä taas alkoi ärsyttää ihmisten käyttäytyminen ”odotushuoneessa”: labran odotushuone oli täynnä ihmisiä ja jono oli pitkä (odotin tunnin). Jokaisella oli se vuoronumerolappu ja seinältä sitten seurattiin, että kuka menee seuraavaksi. Miksei ihmiset yhtään ennakoi ja varaudu? Sitten kun se oma vuoro tulee, niin hitaasti aletaan kerätä tavaroita ja laahustetaan sinne huoneeseen. Harvalla oli kela-kortti esillä, vaikka niin kehotettiin tekemään. Harva oli yhtään valmis, että hei, kohta on mun vuoro. KAIKKI laahusti ja kesti! Miksei voi valmistautua ja olla jo siinä hollilla siinä vaiheessa, kun edellinen numero on sisällä? Ymmärrän, jos on huono olo ja ei jaksa seisoa tms., mutta suurin osa oli ihan hyväkuntoisia. Kyllä alkoi korpeemaan.

Olen mielestä toipunut hyvin ja ollut ihan ok, eikä enää itketäkään. Mutta sitten kun lääkäri kysyy, että miten olet henkisesti jaksanut, niin sitä alkaa parkumaan. Oli harvinaisen empaattinen ja mukava lääkäri ja hoitaja ja tilanne tuli aika puun takaa, että ne oikeasti kysyi ja välitti, vastaus kiinnosti. Kaikki pisteet HUS:lle siitä, tänään palvelu oli erinomaista!

Huomenna sitten lähden Joensuuhun IRO:n kurssille Pötkön kanssa. Hieman jännittää, mutta toisaalta odotukset on korkealla! Harmittavan pitkä matka, mutta onneksi ei tartte ajaa yksin. Siitä kurssista sitten lisää myöhemmin.

”Unohtuneita” hyviä ja tuoreita huonoja uutisia

0

Kirjoittaja satu | Kategoria Elämää, ei sen enempää | Lisätty 17.05.2012

En ole muistanutkaan täällä hehkuttaa pienen punanenän saavutuksesta!

Ennen USA:n reissua oltiin Jipon kanssa tottelevaisuuskokeessa, vikan kerran alokasluokassa. Tarkoitus oli hakea vika ykkönen, tai jos sitä ei tule, niin sitten saa alo olla. Koe oli Hyvinkäällä ja tuomarina oli (jälleen) Pörsti.

Jipii oli loistavassa vireessä ja toimi hyvin ja iloisesti. Pieniä virheitä toki tapahtui ja paikallamakuu oli yhtä kaaosta (ei onneksi meidän osalta): koirat veti taas hulluna rallia pitkin hallia ja taas yksi uros yritti liehitellä Jippoa.

Mutta siis lopputulemana: 176,5 pistettä ja siten ykköstulos eli TK1 ja sillä jopa toinen sija! Ei ollut turha reissu! Nyt voi alkaa hyvillä mielin treenata avoimen liikkeitä. Ensimmäinen avon yrityskin on jo buukattu kesäkuun alkuun…

Sitten ne huonot uutiset. Raskaudenkeskeytyksessä oli sitten kuitenkin jäänyt jotain ”rämmäleitä” kohtuun ja joudun niiden poisto-operaatioon. Odotan kutsua Kättärille, sen onneksi pitäisi tulla aika pikaisesti. Se tehdään kuitenkin nukutuksessa (”humautuksessa”), joten ehkei ole niin kovin epämiellyttävää, mutta ei tietty kivaakaan. Perhanan harmitus, tuokin vielä.

Korvasienipiirakka

0

Kirjoittaja satu | Kategoria Ruoka & juoma | Lisätty 17.05.2012

Metsälenkillä ollessa melkein astuin upean, ison korvasienen päälle! Koskaan en ole sellaisesta mitään tehnyt, mutta pakko oli kokeilla, vaikka hieman jännitti. Ryöppäsin sienen kolmeen kertaan runsaassa vedessä, keittoaika 5-10 minuuttia ja välissä huuhtelu ja vedenvaihto. Huuva huusi täysillä.

Sieni on kyllä aikamoinen niljake! Suorastaan ällö.

Reseptin löysin Iltasanomien sivujen kautta. Muhennos olisi ollut ehkä se ”aito ja oikea” korvasieniohje, mutta siihen ei oikein tuo yksi sieni, joten tein piirakan. Tuunasin ohjetta vain vähän: jätin yhden munan pois, lisäsin pekonia ja korvasin osan pohjan vehnäjauhoista ruisjauhoilla. Munan poisjättö oli hyvä idea, nyt jo kerma-juusto-munamössö oli aika munamaista ja sitä oli liikaa (ahneuksissani tietty laitoin sen kaiken). Pekonin lisäys taas teki sen, että täytemössöä oli riittävästi (sieni kutistui keitettäessä ja oli lopulta tosi pieni), mutta pekoni puski läpi ja sieni ei oikein maistunut! Lisäksi suolaa horahti hieman liikaa (niin on käynyt ennenkin pekonin kanssa…). Pohja oli aika jännä, kun siinä oli se peruna: paikoin makea, paikoin ei. Ei paha, mutta ehkä kuitenkin ruis-juusto-voi -pohja on parempaa.

Paha siis mennä sanomaan, että oliko loppupeleissä hyvää vai ei. Söihän sitä tietty joo, mutta ehkä ensi kerralla etsin vaikka väkisin sen toisen sienen ja teen kastiketta tai muhennosta? Ihan hauska kokeilu kuiteskii.

 

Päivät 16-17, ”sirkushuveja” ja lähdön tunnelmaa

0

Kirjoittaja satu | Kategoria Kalifornian kierros 2012 | Lisätty 17.05.2012

Vikana kokonaisena päivänä menimme Universal Studiolle. Sehän on turisteille enemmänkin ”huvipuisto” kuin oikea studio, joskin pääsylippuun kuuluu noin 45 minuuttia kestävä studiokierroskin.

Liput maksoi 77 dollaria/nuppi ja lisäksi parkki 15 dollaria (törkeää kiskontaa!). Olimme hyvissä ajoin (vajaa tuntia ennen) riparoikkujina ja heti kun ovet aukesivat, suuntasimme puiston perälle  uuteen ”raidiin” Transformers: The ride 3D”:hen, joka ei ollut vielä virallisesti auki, mutta sinne pääsi ns. harjoitusajoihin. Ainakin meidän ajo vaikutti ihan normaalilta, ilmeisesti homma alkaa toimia (viralliset avajaiset oli muutaman viikon päästä). Vaikka en olekaan mikään suuri Transformers-fani, niin tuo raidi oli kyllä yksi puiston parhaista! Vaunu hytkyi ja päälle roiskui välillä vettä ja lieskojen lyödessä tuntui kuumuutta jne. Vielä parempi se olisi ollut ekassa rivissä, mutta siihen ei valitettavasti päästy. Otettiin heti uusiksi, kun ei ollut jonoja, mutta toisinto ei ollut lähellekään ekan kerran veroinen.

Parhaita oli sellaiset, missä oli mukana live-näyttelijöitä: House of Horrors (kauhutalo), Animal Actors ja Waterworld.  Tuossa eläinnäyttelijäjutussa parasta oli marsut, jotka paniikissa, mutta opetetun kiltisti kipittivät lavan reunasta toiseen ja hauskinta yleisöstä lavalle tempaistu pikkupoika, joka oli NIIN hidas ja pihalla, et ei voinut muuta kun nauraa! Waterworld oli samannimisen leffan pohjalta tehty show, missä stuntit ajoi vesiskoottereilla, hyppi korkealta altaaseen ja roiskutti paljon vettä. Ihan toiminnallinen ja hauska sekin. House of Horrorsissa mentiin kauhutalossa ja aina ajoittain pimeydestä hyppi oikeita näyttelijöitä säikyttämään. Yllättävän tehokas ja toimiva, jopa tavallaan parempi, kuin vastaava ”London Tombs” (esitelty aiemmin tällä palstalla).

Yhteensä puistossa on 14 eri raidia tai showta. Koko päivä meni, mutta ehdittin käydä kaikki muut, paitsi Blues Brothers-musiikkiesitys. Emme joutuneet jonottaneet juuri mihinkään, ilmeisesti joko ajoituksemme raideihin ja show:hin oli toimiva tai sitten tiistait on hieman hiljaisempia päiviä. Olisi kyllä voinut mennä hermo, jos ois joutunut jonottamaan tuntitolkukka. Illalla oli kyllä aika raato kuitenkin.

Illallinen ihanassa italialaisessa kruunasi päivän! T söi lasagnea, mikä oli loistavaa ja mä lihatäytteisiä tortellineja. Ja jälkkäriksi tietty ihanaa butterscotch puddingia.

Viimeinen päivä, keskiviikko, sujui nopeasti. Kävimme katsomassa ”Baywatch Beachin”, jossa Tuomon suureksi pettymykseksi ei kuitenkaan ollutkaan hidastetusti juoksevia bikiniböönia. Merivesi oli liian kylmää uimiseen ja hiekka liian kuumaa oleskeluun, joten muutaman kätkön bongauksen jälkeen menimme katselemana läheistä ostaria ja ostoskatua. Vielä kerran IHOP:iin syömään maha täyteen ja kentälle. Odotin kovasti suuren ja mahtavan Losin kenttää; sen täytyisi olla upea. Hieman jopa harmittelin, että vartin ajomatka venähtikin yli tunniksi ruuhkan takia, emmekä olleet kentällä niin aikaisin kun suunnittelimme. Mutta kenttä oli TOSI iso pettymys. Pieni parfyymimyymälä (eivät tunteneet edes Escadaa!) ja vielä pienempi viinapuoli, yksi Starbucks (no se nyt on kaikkialla, kohta jopa Suomessakin) ja se oli siinä! Tylsää. Ostokset jäi ihan periaattestakin tekemättä (jos eivät edes Escadaa tiedä…). Onneksi Heathrown kenttä oli vielä edessä ja sen tiesi hyväksi. Kotona olimme jälleen miltei vuorokauden matkustuksen jälkeen.

Päivä 15, Los Angeles

0

Kirjoittaja satu | Kategoria Kalifornian kierros 2012 | Lisätty 16.05.2012

Losi oli kaoottinen. Väsyttävä, suorastaan hengästyttävä. Todella iso. Liikenne oli kauheaa.

Kovasti koitimme selvittää,  että minne studioon kannattaisi mennä vierailulle, mutta missään ei oikein ollut mitään tietoa. Hotlan vieressä oli Paramountin studiot, jota ensin mietimme ihan sen helpon sijainnin vuoksi. Hotlan respan Asben kuitenkin suositteli Warner Brosia, joten varasimme sinne liput heti aamuksi.

WB oli sekin aika lähellä, mutta autolla kuitenkin piti mennä. Meidän oppaamme oli Matt, mukavan oloinen kaveri, joka ei ollut sellainen perijenkkityylinen mielistelijä. Meitä oli kierroksella jotain reilut 10 ja pakkauduimme sellaiseen avopakettiautoon, tai siis sellainen iso golfkärryn tapainen. Kierros kesti reilun kaksi tuntia, välillä hyppäsimme ulos autosta ja kiertelimme lavasteissa ja stuodiolla. Oli tosi mielenkiintoista kuulla, miten leffoja ja sarjoja tehdään ja miten mikään ei ole aitoa. Näimme puita, joiden oksat pystyi irrottamaan  ja johon pystyi kiinnittämään vuodenaikaan sopivat lehdet, taloja, joissa ei ole sisäkattoa ja jonka toinen puoli on city hall ja toinen high school, hissin, joka ei liiku ja metron tunnelin, joka ei johda mihinkään. Kävimme ”oikeassa” Central Perkissä (nykyisin tyhjä) sekä sisälle lavastettuun kahvilan sisätiloihin. Warner Brosin perustajien idealogia oli, että kaduilla on oikeat nimet ja viittoja ja kylttejä ei ole. Tämä siksi, että mitä tahansa toimisto- tai huoltorakennusta pystyttäisiin käyttämään kuvauksissa minä tahansa talona tarvittaessa. Valitettavasti emme nähneet mitään äksöniä eli missään ei kuvattu sillä hetkellä. Kierros olisi voinut kestää pidempäänkin, mutta oli kuitenkin mielestämme hintansa (noin 50 dollaria) arvoinen!

Veimme auton takaisin hotellille ja lähdimme kävelemään sieltä Hollywoodin keskustaan, matkaa kertyi jotain nelisen kilometriä. Ei kovin kaksista seutua, mutta kun julkisiakaan ei oikein ollut eikä ajaminen houkutellut. Itse ”strippi” ei ollut kaksinen, tosin  yhtäkkiä siihen ilmestyi tähtiä julkkisten nimillä. Niitä jatkuikin kilometrikaupalla ja pikku hiljaa ne muuttuivat yhä tunnetummiksi.

Hieman ex tempore otimme kiertoajelun. Se vei meidät (20 dollarin tingittyyn hintaan/nenä) Hollywoodin ja Berverly Hillsin kukkuloille, jossa saimme ihailla hulppeita kartanoita. Kuski selitti koko ajan jotain, kuka asuu missäkin ja kuka asui ennen missäkin. Puolistakaan ei saanut selvää ja loppuja ei kuullut. Mutta oli silti ihan hauska leikkiä turistia ja ihailla upeita seutuja.

Kun palasimme kiertoajelulta, oli keskustassa tosi paljon ihmisiä. Pian selvisi, että siellä oli alkamassa uuden Dark Shadows -leffan ennakko ja paikalle odotettiin kaikkia sen tähtiä (mm. pääosan esittäjää Deppiä!). Kysyimme turvamiehiltä, että monelta alkaa tapahtua ja saimme kuulla, että vielä piti odottaa puolitoista tuntia. Päätimme hieman kierrellä ja katsella odotellessa ja sitten asetuimme asemiin. Mielestämme löysimme hyvät paikat, mutta meidät ajettiin siitä pois aika pian. Samoin kuin seuraavasta kyttäyspaikasta. Yksi poliiseista oli sellainen ainakin kaksi metrinen ja metrin leveä musta mies, siis järkyttävän iso (ei lihava) ja pitkä korsto. Sen ei tarvinnut sanoa edes mitään, kun jengi uskoi. Kolmas paikka sitten oli luvallinen ja jäimme siihen, hieman kauas paikasta, josta nöyttelijät kävelisivät ohi, mutta parempaakaan ei ollut tarjolla.

Limusiineja alkoi valua siihen ja niistä nousi näyttelijöitä ja julkimoita: Michelle Pfeiffer, Alice Cooper, Steven Tyler, Tim Burton ja lopulta itse Depp! Meillä kävi hillittömän hyvä tuuri, kun Deppiä kuljettanut limu pysähtyikin jo hieman aiemmin ja juuri meidän kohdalle! Depp nousi siinä pois autosta ja katsoi suoraan silmiin ja hymyili! Voi sitä ihanuutta 🙂

Julkkisten bongailuun menikin koko ilta. Koetin selvittää, miten pääsisimme julkisilla hotellille. Alkumatka sujui metrolla, mutta bussia ei vaan tullut. Lopulta meni hermo ja lähdimme kävelemään… Toiveena oli ehtiä syömään ihanaan italialaiseen. Kun lopulta olimme siellä, jouduimme toteamaan, että se ei ollut auki maanantaisin ja jäisimme ilman ruokaa. Iltapalaksi menivät sitten aamuksi tarkoitetut sämpylät. Julmaa. Emme kuitenkaan jaksaneet lähteä enää mihkään syömään, joten niihin oli tyytyminen.

 

Päivä 14, Road 66

0

Kirjoittaja satu | Kategoria Kalifornian kierros 2012 | Lisätty 16.05.2012

Kanjonien katselu jäi tosiaan yhteen päivään ja matkan piti jatkua kohti Losia, josta oli varattu hotla viimeiseksi kolmeksi yöksi. Ajomatka oli kiitettävän pitkä ja siihen tuhrautuikin melkein koko päivä. Matkalla ajeltiin hetki road 66:ä ja haaveiltiin, että joskus se tartteis varmaan ajaa päästä päähän. Olen aina luullut, et se lähtee jo itärannikolta, mutta ei lähdekään, vaan jostain sieltä suurten järvien kieppeiltä.

Matkalla pysähdyttiin myös Calicon ghost townissa. Se oli edellistä haamukylää parempi, tosin jos Rhyolitessä ei ollut mitään elämää eikä ketään muita ihmisiä, niin tuolla sitten kuhinaa riittikin ja turistien rahastus oli viety pidemmälle. Alueelle maksoi sisälle (6 dollaria) ja siellä oli jos jonkunlaista myyjää ja kojua. Toki myös vanhoja ja entisöityjä rakennuksia oli enemmän. Ihan makee paikka. Pari kätköäkin haettiin sieltä.

Losissa hotellimme oli Hollywoodin ”laidalla”. Respan tanskalainen poitsu sanoi, että alue on muuten ihan ok, kunhan ei lähdetä kävellen ”tohon suuntaan”. Liikenne sen sijaan oli kaaottista: kaistoja saattoi olla seitsemänkin per suunta ja juuri kukaan ei käyttänyt vilkkua. Nopeudet oli kovia ja ajotyyli aggressiivista. Tuomo hoiti Losin ajamisen, ajateltiin, että on ehkä helpompaa jos toinen vain opettelee sen homman ja toinen keskittyy kartan ja Carmenin lukuun.

Hotlan vieressä oli kiva italialainen ravintola (”Osteria La Buca”)! Kauniisti sisustettu paikka ja ystävällinen palvelu. Söimme ”chef’s tasting menuun”, johon kuului neljä ruokalajia. Jo ensimmäinen ruokalaji olisi määrän puolesta riittänyt! Se oli antipasti lautanen: kanan maksaa, jotain laardia (?), valkosipulileipää, sellainen taivaallisen hyviä rosmariini-hunaja-peruna-ricottakroketteja, lihahyytelöä (tai siis sellaista) ja sellaista hyvää salaattia (en keksi sen pääraaka-ainetta nyt).

Sitten tuli ”väliruoaksi” pastaa, onneksi aika maltillinen annos. Pasta oli ”ihan vaan” bologneseä, mutta todella loistavaa. Siinä huomasi nyt kunnolla, mitä tarkoittaa al dente pasta! Soosi oli pitkään haudutettua ja mureaa. Meksikolainen tarjoilijan apulainen kysyi siinä sitten lopuksi Tuomolta jotain. T luuli, että se kysyi, että joko ollaan lopetettu. Mutta se kysyikin, että halutaanko (mun) loppu mukaan! Joten pian pöytään ilmeistyi pieni dogibägilaatikko, jossa oli muutama ruokalusikallinen pastaa! Hieman noloa 😀

Pääruoka oli pihviä. Sen kanssa oli aika tulista kastiketta, mikä hieman jyräsi lihan makua ja lisukkeena olevaa parsaa. Liha oli kyllä mureaa ja hyvää, joten mainio annos sekin.

Jälkkäreiksi saimme kaksi erilaista: suklaa-pähkinäkakun ja toisen, mahtavan butterscotch-puddingin! Kakku oli hieman kuivakkaa, mutta se puddinki oli samettista, täyteläistä ja aivan mahtavaa!

Ruokien kanssa tuli viinit, jokaisen kanssa punaista (tarjoilija ilmeisesti ymmärsi, että näin halusimme). Tarjoilija oli innoissaan, kun sai suositella viinejä ja tuoda omia lemppareitaan. Viinit olikin hyviä ja toimivat ruoan kanssa, niistä tosin valitettavasti en osaa sanoa tämän enempää. Erityisen hyvä oli jälkiruokaviini; tai sitten se puddinki vaan huumasi minut täysin.

Paikka oli niin loistava ja ihan hotlan vieressä (alueella, missä ei ollut juurikaan muita kelvollisia ruokapaikkoja), joten sinne päätettiin mennä uudelleen.

Päivät 12 & 13, pato ja Grand Canyon

0

Kirjoittaja satu | Kategoria Kalifornian kierros 2012 | Lisätty 12.05.2012

Las Vegas vaihtui tylsäksi ja todella pitkäksi, suoraksi tieksi, kun suuntasimme kohti Grand Canyonia. Matkalla pysähdyimme ihastelemaan Hooverin patoa. Vaikuttava ja iso viritys, ei siitä oikein voi muuta sanoa.

Suuri Kanjoni on aika pitkän matkan päässä ”sivistyksestä” ja sinne kestikin ajaa. Emme toki lähteneet kovin vikkelästi aamulla, mutta aurinko alkoi silti jo laskea, kun saavuimme suurelle kuopalle. Kanjoni oli todella valtava ja se vaan oli siinä yhtäkkiä. Sitä kun ei näe kovin kauas, vaan täytyy tallata ensin tavallisia polkuja (Jenkkityyliin asfaltoituja) ja sitten se vaan on siinä: valtava aukko, satojen kilometrien pituinen ja kymmenien levyinen. Ja syvä. Auringon laskiessa sen punaiset värit syvenivät ja muuttuivat. Onneksi ehdimme ihastelemaan tuota väriloistoa. Kuvaa täydensi lähes täysi kuu, joka kirkastui taivaan toiseen reunaan.

Yöksi ajoimme hieman kauemmas kanjonista, takaisin tulosuuntaan reilun puoli tuntia. Tämä ihan siksi, että ajaminen kannatti: hotellihinnat kanjonin lähellä oli melkein kaksinkertaiset. Joten sitten seuraavana aamuna sama pätkä takaisin.

Kanjonin reunalla oli paljon kaikkea turistijuttua: oli imax-elokuvateatteria, turisti-infoa, ruokakauppa, ravintoloita. Alueella kiersi kolme eri ilmaista bussireittiä, joilla pääsi patikointireittien varsille. Joten auton pystyi jättämään hyvin parkkiin päiväksi. Turisti-infosedän suosituksesta valitsimme reitin, joka kulkee kanjonin yläreunaa (yhteensä noin 8 mailin matkalla). Vaihtoehtona olisi ollut mennä kanjonia alas (ja tietty tulla sit takas ylös), joskaan päivässä ei ehdi alas ja takaisin. Tämä tuntui tylsemmältä ja rankemmalta vaihtoehdolta.

Kanjonin reunapolun vieressä tiellä kulki bussi ja pysähdyspaikkoja oli noin puolen kilsan-kilsan välein, joten patikointiin sai sopivasti taukoja niin halutessaan. Mentiin sitä sitten jonnekin puoleen väliin ja otettiin siitä sitten bussi loppupätkälle. Kaikkeen kauniiseen tuntuu turtuvan, eikä päivän päätteeksi jotenkin enää osannut ihailla suurta kuoppaa sen vaatimalla ihailulla kuin mitä edellispäivänä. Onneksi näin jälkeen päin se taas tuntuu yhdeltä suurimmista luonnon ihmeistä.

Päivän pohdinta: onko kaikki seitsemän ihmettä ihmisten tekemiä vai onko joukossa luonnonmuotojakin?

Päivä 11, Las Vegas

0

Kirjoittaja satu | Kategoria Kalifornian kierros 2012 | Lisätty 12.05.2012

Las Vegas oli Tuomon matkan ”odotetuimpia” juttuja. Mua se ei oikein niin innostanut, tosin oli mielenkiintoista nähdä se valoloisto ja kasinot. Jotenkin olin ajatellut (tyhmä minä), että se loisto ”yhtäkkiä nousee” keskelle aavikkoa ja että koko kaupunki = kasinokatu. Mutta sehän on oikeasti iso kaupunki ja kasinokatu on vain yksi pieni osa sitä. Vaikka onhan Stripillä kuitenkin mittaa, kuutisen mailia. Joten kyllä siinä riittää ihmettelemistä.

Otettiin monorail-juna Stripin toiseen päähän ja lähdettiin kävelemään Strippiä takaisin. Hotellit oli valtavia komplekseja; niissä oli sisällä aina kasino ja ostari, joka jatkui korttelikaupalla. Lähes kaikissa oli joku teema, kuten Pariisi, Venetsia, New York, sirkus, Egypti jne. Ostareiden sisätilat oli tehty monissa (kuten Venetsiassa) sellaisiksi, ettei oikein tiennyt, oliko sisällä vai ulkona. Eli katto oli kuin taivas: se oli todella hieno. Pelkästään hotellien ihmettelyyn sai kulumaan aikaa.

Pelattiin jotain yksikätistä hieman, mutta ei paljoa. Ei oikein napannut pelaaminen muuten, siihen jää kovin helpolla koukkuun ja sit se on menoa. Porukkaa kasinoilla kyllä riitti, yllättävän paljon. Pukukoodia ei ole ja suurin osa kasinon vieraista olikin lippis päässä ja lenkkarit jalassa. Jotenkin hieman outoa, mutta sopii mulle.

Show-maailman keskuksessa kun oltiin, niin tahtoi katsomaan jotain showta. Valinnanvaraa oli liiaksi asti, tarjolla kun oli kaikkea mahdollista Cirque du Soleilista David Copperfieldiin ja Celine Dioniin. Päädyttiin kuitenkin Blue Man Group:iin, jota voisi kuvailla ”visuaalisena komediana”. Showssa oli kolme (sinistä) miestä, jotka soittivat ”rumpuja”, ilmehtivät, vitsailivat jne., ilman puhetta. Esitys päättyi valtavaan vessapaperikaaokseen! Todella hauska ja erilainen, suosittelen, jos vastaan tulee! Täältä voi katsoa hieman heidän esitystään.

Päivän toteamus: kasinoissa ei ole kelloja, myytti pitää paikkaansa.

 

Päivä 10, Ghost town ja ajamista

0

Kirjoittaja satu | Kategoria Kalifornian kierros 2012 | Lisätty 12.05.2012

Yö Beattyn pikkukylässä ja aamulla suunta läheiseen Ghost towniin, eli vanhaan, hylättyyn kaupunkiin. Kaupunki oli nimeltään Rhyolite  ja se oli ollut aikoinaan kaivostoiminnan keskus. Jäljellä oli vain muutama hassu talon raunio eikä kaupunki oikein ollut sellainen ”kummituskylä” kun mitä ajateltiin. Nopea reissu, yksi kätkö haettiin kalkkarokäärmeiden seasta aavikolta ja pois.

Koetimme etsiä” Area 51:stä, kun siihen oli viitteitä, mutta emme löytäneet mitään järkevää. Ehkä se on tosiaan niin top secret-juttu, ettei sitä katujen varsissa mainosteta? Myöhemmin selvisi, että alue oli aika lähellä, mutta sotilastukikohdan toisella puolella eli tietä pitkin aika kaukana. Joten jäi sitten käymättä, kun ei Carmen navigeittorikaan sinne osannut opastaa.

Iltapäivällä shoppailuparatiisiin: oli kenkäkauppaa, vaatekauppaa, ruokakauppaa (me saadaan sellaiseen ”Citymarkettiin” uppoamaan helposti monta tuntia!) ja eläinkauppakin. Siellä oli myynnissä frettejä! Aivan ihanan värisiä (vaaleita soopeleita), ja ne maksoi vain 140 dollaria! Hallitus ei kuitenkaan antanut lupaa fretille vieläkään, joten piti tyytyä ihailemaan. Frettien etuhammasrivistö on kylläkin sellainen päivän piristys 🙂 Jos et tiedä mistä puhun, niin katsoppa joskus fretin suuhun! Ei voi olla tulematta hyvälle tuulelle.

Illalla Las Vegasiin. Olihan se aika vaikuttavan kokoinen kylä. Hotellimme oli ”Stripin” (eli sen kuuluisimman kadun) päässä oleva Stratosphere, korkea tornirakennus, jossa oli (tietty) kasino. Ihan jees muuten, mutta ei wi-fiä 🙁 Kaksi yötä maksoi vain noin 63 dollaria, joten ei paha.