Kotikutoista pastaa

4

Kirjoittaja satu | Kategoria Ruoka & juoma | Lisätty 26.11.2011

Taas on tovi vierähtänyt enkä ole ehtinyt kirjoitella tänne, vaikka halua olisi ollut. Kaikenlaista kivaa ja uutta kun on ruokamaailmassani tapahtunut. Tein siis itse pastaa ekan kerran ikinä tuossa muutama viikko sitten. Tekeminen oli yllättävän helppoa ja nopeaa!

Taikinan vaivaaminen

 

Taikinasta tuli tosi kimmoisa "köntsä".

Ehkä aloitin turhan kunnianhimoisesti, kun tein heti alkuun tortellineja. Niihin tuli sisälle vuohenjuusto-mascarpone -täyte. Täyttäminen ja sulkeminen olikin se vaikein osuus ja ulkonäöllisesti niistä tulikin aika mielenkiintoisia ja liian isoja.

Tortellinit odottavat keittämistä

Mutta maku oli kohdillaan ja vieraatkin taisivat tykätä. Tortellinien kanssa oli punajuuripaistosta. Esillepano ei ole koskaan ollut vahvin puoleni.

Tortellinit ja punajuuripaistos kera rucolan.

Tällä kertaa vuorossa on lasagne, pidemmän kaavan mukaan. Tein sen aika pitkälti tämän ohjeen mukaan. Tosin taikinan tein Jamie Oliverin ohjeella. Lasagnelevyjä piti ohjeen mukaan keittää 30 sekuntia ja sitten viilentää 30 sekuntia. Ja sitten kuivattaa liinan päällä. En tiedä miksi, mutta tottelin ohjetta.

Lasagnelevyt "kuivumassa".

Jauhelihakastiketta tuli sitten keitettyä jotain neljä tuntia. Ja maustoin sen vahvemmin, eihän tuolla maustamisella saanut mitään makua esille.

Valkokastike oli Tuomon mielestä liian jauhoista, en ymmärrä miksi. Olisiko asiaan voinut vaikuttaa se, että tein sen durum-vehnäjauhoista, kun tavikset oli loppu? Paakkuja siihen ei jäänyt enkä polttanut pohjaan, mistä olen ylpeä. Ensi kerralla joukkoon voisi heittää hivenen muskottipähkinää. Nyt se jotenkin unohtui eikä ohjekaan muistuttanut.

Pastanteko oli taas kerran ”hävyttömän” helppoa ja nopeaa. Koneen veivaaminen on tosi hauskaa. Joten kyl tuota pitää alkaa harrastaa enemmän, kun makukin on niin paljon parempi kuin kaupan tuorepastassa puhumattakaan kuivapastasta. Tänään tuli taas mieleen, että tahtoisi kattavan ja hyvän pastakirjan, esim. tämän. Vinkkinä joulupukille, jos hän sattuu tätä blogia lukemaan…

Tosi vaikea arvioida vielä tässä vaiheessa sitä, miten paljon pastataikinaa tulee mistäkin jauho-muna -määrästä. Nyt sitä tuli ihan tosi paljon, joten kokeilutesti on vetämässä, että mitä sille tapahtuu kuivatettuna ja toisaalta pakastettuna.

Tartteisko hankkia sellainen pastankuivausteline? Vai onko se hifistelyä?

Tallitellekiharoita

Lasagne oli sitten valmista viideltä kun aloin tehdä sitä puol yksitoista. Et eihän se mikään nopea ruoka tosiaankaan ole. Tosin tuossa nyt oli taukoja enkä tosiaankaan tehnyt sitä aktiivisesti koko tuota aikaa, mutta kuitenkin. Kyllä se oli hyvää! Liha oli niin mureaa, suorastaan suli suuhun. Ja mehevyys oli ihan omaa luokkaansa. Ruoan kanssa nautittiin uuden sadon viiniä eli tuttujen kesken Novöötä, muovipulloversiota. Hieman kyllä erikoista laittaa viini muovipulloon, mutta ehkä siihen on syynsä? Tuohan pitäisi nauttia kuuden kuukauden sisällä, joten ehkei ole tarvetta painavalle lasipullolle? Toinen tän vuoden novöö on kyllä lasipullossa, mutta mielestäni tämä muovipulloversio oli parempaa.

Jälkkäriksi  tein vielä maailman parasta pannukakkua. Johan on taas ähky. Ja juu, ei musta olisi karppaajaksi – hiilarit on ihan liian hyviä 😀

 

Olenkohan turhankin kulinaristi?

3

Kirjoittaja satu | Kategoria Ruoka & juoma | Lisätty 11.11.2011

Joskus sitä miettii, että onkohan hyvällä ruoalla – ja erityisesti jälkiruoilla – hieman turhan suuri merkitys mun elämässä? Ruoka on kovin tärkeä asia. Ja sitten välillä suorastaan järkytyn, kun törmään johonkin, joka ei arvosta sitä samalla tavalla. On paljon ihmisiä, joille ruoka on vain ”välttämätön” juttu. Ei sillä, etteikö hekin tykkäisi hyvästä ruoasta, mutta sen merkitys ei ehkä ole ihan niin suuri kuin toisille, kuten mulle. Tästä tulee pakostakin mieleen kaverin kommentti: joku oli ihmetellyt, miksi hän kirjoittaa niin paljon ruoasta blogissaan. Hän oli todennut siihen, että syön kolme kertaa päivässä, joten onhan se aika isossa osassa elämää. Tai jotenkin noin. Mutta noinhan se just menee.

Ja onhan ruoka mullekin usein vain pakollinen paha. Jotain pitää syödä, kun on nälkä. Ja välillä kiukuttaa, kun on ”pakko” syödä, vaikka ei oikeastaan tee mieli mitään, mitä on tarjolla. Joskus mietin, että olisipa sellainen nappi, minkä ottamalla tulisi kylläiseksi. Mutta sitten toisaalta, kun syö jotain tosi hyvää, niin sitä toivoo, ettei lautanen tyhjenisi. Että jaksaisi vielä vähän enemmän.

Enhän mä ole edes mikään kaksinen kokki. En uskalla tai osaa soveltaa reseptejä juurikaan, vaan teen aika tarkasti niiden mukaan. Ainakin ekalla kerralla. Tai jos sovellan, niin tulos voi olla aika huono. En käsitä välillä ollenkaan ”perusjuttuja”, enkä meinaa keksiä, mitä ruokaan pitäisi lisätä, kun se selvästi kaipaa jotain. En ymmärrä kerman juoksettumista (milloin ja miten ja mitä väliä?), pihvin paistamista (miksi se joskus onnistuu niin täydellisesti ja joskus ei, vaikka ”speksit” on ihan samat?) enkä osaa tehdä munakasta (siitä tulee joko mössöä tai paistettu muna). Hauduttaminen ja kinkun paistaminen on myös aika mysteeristä. Höyryttäminen ois terveellistä, mutta miten se tapahtuu? Risotto on hyvää, mutta millaista sen oikeasti pitää olla? Mistä tietää, onko kala kypsää eikä liian kuivaa? Miksi paistinpannut menee huonoksi vuodessa ja pitäisikö veitsiä oikeasti terottaa säännöllisesti? Mistä tietää, saako tarpeeksi kalkkia, vitamiineista ja hivenaineista puhumattakaan (tämä nyt ei varsinaisesti liity ruoanlaittoon, mutta on sarjassa ”elämän muut suuret mysteerit”)?

Virittelin tuossa viikolla myös uutta teoriaa. Sen mukaan ihmiset, jotka syövät tosi hitaasti, ovat aika laihoja. Tuli heti mieleen neljä, viisi tuttua, jotka ovat tällaisia. Olen aina ihmetellyt sitä, miten joku voi syödä niin hitaasti. He tuntuvat pureskelevan tosi huolella. Ja he eivät samalla valmistele uutta palaa, vaan alkavat työstää sitä vasta nielaisun jälkeen. Siksi he varmaan ovatkin laihoja. Kun eikös se ole niin, että aivot tajuavat mahassa olevan ruoan vasta noin 20 minuutin kuluttua syömisen aloittamisesta? Hitaat syöjät eivät siis ehdi syödä niin paljoa ennen kuin aivot reagoivat. Mutta miksi monet hitaat syöjät kuitenkin ovat sellaisia, että he tyhjentävät lautasen aina? Tämä hieman sotii muuten hienoa teoriaani vastaan. Eipä sillä, ei tuosta teoriasta ole juuri iloa eikä apua, kun en itse ikinä malta syödä hitaasti.

Viime viikkoina tyypillinen lounaani töissä on ollut rahkaa, johon sekoitan pähkinöitä ja hunajaa. Yllättävän hyvää ja täyttävää. Ja pähkinät on kuulemma terveellisiä ja alentaa kolesterolia. Muuten onkin kyllä syöminen ollut kovin sekavaa. Viime viikolla leirillä syötiin pussiruokia, joka päivä. Liekkö sitten johtunut siitä vai jostain vatsapöpöstä, mutta kovasti etoi ja oksetti useana päivänä. Kyllähän ne nälän vei ja joskus oli jopa hyvää, mutta ei niitä kauaa jaksa syödä. Mitenhän, jos tulisi oikea keikka? Nyt kuitenkin ”karattiin” apsille ja ehkä myös muuallekin joskus. Tositilanteessa niitä pitäisi vetää pari viikkoa. Huhhuh.

Jotain juttuja kuitenkin voi syödä vaikka kuinka. Siis muutakin kuin herkkuja. Olen esimerkiksi syönyt kaurapuuroa aamuisin kohta jo vuoden. Eikä siihen oikein kyllästy. Tai siis eihän se herkkua ole, mutta menee ja täyttää. Ja uskon siihen, että se on auttanut mystiseen korkeaan kolesteroliin. Tai sitten pointti on ne mansikat, joita syön sen kanssa. Tiedä häntä.

Huomenna ajattelin kokeilla tehdä pastaa, siis ihan sitä taikinaa, ekan kerran itse. Pastakone on ollut taloudessa tosi kauan, tulisipahan sitäkin käytettyä. Tai siis nyt se kone on lainassa. Saa nähdä mitä siitä tulee. Pitäisikö varalta ostaa kaupasta tuorepastaa, siltä varalta et epäonnistun? Ettei vieraat jäisi nälkäisiksi. Ajatus oli tehdä sokkokokissa olleen reseptin mukaan: vuohenjuustotortellineja ja punajuuripaistosta. Ehkä joku juustokakkuviritys jälkäksi.

Odotan siis jo innolla huomista, että pääsee kokkaamaan. Joten ei kai sillä sitten niin väliä, miten suurta roolia ruoka näyttelee mun elämässä. Ainakaan niin kauan, kun se tekee onnelliseksi eikä muodottomaksi?

 

Uusi, ihana auto, FRF-leiri ja muuta menoa

0

Kirjoittaja satu | Kategoria Elämää, ei sen enempää, Search & Rescue | Lisätty 07.11.2011

Ostettiin viikko sitten uusi auto. Meidän piti, ihan oikeasti piti, ostaa tuollainen uusi vanha FocuSss, mutku ei se ollutkaan niin yksinkertaista. Menin ja ihastuin Volvoon! Se vaan tapahtui. Odotimme liikkeessä myyjää ja katselimme siinä sitten ajankuluksi tietty muita autoja. Ja tuo ihana V50 loisti sähkönsinisellä värillään. Siinä oli ”kaikki” palikatkin kohdallaan (toisin kuin siinä Focuksessa, jota menimme katsomaan) ja vielä hieman mausteitakin. Siinä oli lohko JA webasto (ajastimella), ihan uudet kesärenkaat ja nastatalvet, tomaatti (tietty), Tuomolle se joku piuhanpaikka (et se voi kuunnella mp3:sii), vakionopeudensäädin (siitä en tingi), kiva kuosi sisällä (ei sellainen karsee beige kun siinä foordissa) ja se oli NIIN hiljainen ajaessa! Focushan pitää kauheaa mekkalaa, joten tuo oli musiikkia korville. Se oli kai jonkinlaista rakkautta ensi silmäyksellä. Eikä sitten ollut paluuta, vaan Volvo lähti mukaan, vaikka hintalappu alkoi ihan eri numerolla, kun mitä olin ajatellut. Mutta on se ihana. Ja kuluttaa mukavan vähän (n. 5 l/100 km, kun vanha bensakone söi jatkuvasti n. 9 l/100). Onhan tuo keski-ikäistä, omistaa Volvo. Mut kai mä muutenkin olen jo keski-ikäinen, tai ainakin liki. Niin kuin Laura-ystäväni ihan viattomasti ja täysin tajuamatta totesi: ”Seuraavaksi sä varmaan meet vesijumppaan!” Veti hiljaiseksi, kunnes sain mumistua, et oon käynyt jo vuoden verran…

Viime viikko hurahti färrä-touhuissa eli FRF-leirillä Lohjalla Pötkön kanssa. Tai Greyzonessahan me oikeasti oltiin. Meitä oli siellä koiraryhmässä neljä koirakkoa ja ryhmänjohtaja: tosi kiva porukka. Oli tosi kiva viikko, opin paljon. Maanantaina seistiin tullissa ja pystytettiin leiri (tai toiset pystytti, toiset oli koirien ea-luennolla). Tiistaina harjoiteltiin erilaisilla rasteilla. Keskiviikkona sitten herättin klo 5.00 ja oltiin tikkana valmiita äksöniin. Se alkoi joskus kasin pintaan ja aamu ihmeteltiin tukemista ja ihasteltiin, kun brankkarit lapioi soraa. Päivällä levättiin hetki ja syötiin ja iltapäivällä lähdettiin ajamaan Saloon, jossa oli raunioilla ohjelmaa. Siellä oli rasti, jossa oikeasti ymmärsin, mitä yhteistyö pelastajien kanssa parhaimmillaan on: koira löytää, pelastajat auttaa ja kaivaa esille, ensihuolto hoivaa. Myös pelastajien silmät aukesivat; joten harjoituksesta oli oikeasti hyötyä kaikille!

Keskiviikko ei ollut vielä paketissa siinäkään vaiheessa, kun ehkä saatoimme pysähtyä ABC:llä vastoin annettuja ohjeita. Hetken hengähdyksen jälkeen ilta jatkui Lohjan raunioilla, jossa oli pimeässä tyhjä rata. Etsimme ja ihmettelimme, eikä ketään löytynyt. Manasin jo, että Pötkö on rikki eikä toimi. Ryhmyrikin taisi huomauttaa jotain koiran ruokkimisen ajoittamisesta. Lopulta Pötkö kuitenkin päätti haukkua kasan, josta haju oli levinnyt ympäriinsä. Iloisena kehuin ja päästin pelastajat paikalle. Kuuntelulaitte ei kuitenkaan vahvistanut löytöä, vaan lopulta selvisi, että siellä oli kropan haju ja käytetty makari. Olin pettynyt, mutta toisaalta, koira teki ihan oikein. Se päätti, että jotain tässä lievässä painostuksessa on ilmaistava, ja siis ilmaisi vahvimman hajun lähteen. Joka tutkittiin sitten tarkemmin. Mietittiin, että jos siellä olisi ollut oikea elävä ihminen, niin se olisi ”noussut” jo paljon aiemmin ja varmemmin. Mutta tämä on asia, mitä pitää treenata!

Nukkumaan päästiin ke-to yönä puoli neljältä ja unta jatkui aamukasiin eli todella ruhtinaallisesti. Yllättäen sitten torstaina meille ei ollutkaan käyttöä, joten lähdimme harjoittelemaan keskenämme, tekemään koirille jotain pientä kivaa. Pelastajat ei oikein ymmärtäneet, että miten joku viitsii treenata vapaa-ajalla. Mutta tässä ehkä onkin se pieni ero meidän ja heidän välillään…:D

Torstaina iltapäivällä pääsi kenttäsaunaan ja -suihkuun: ihanaa! Ja illalla oli illanvietto, jossa sai oikeaa ruokaa haarukalla ja veitsellä syöden! Ja lopuksi kunnon unet. Perjantaina purettiin leiri ja mentiin kentälle purkamaan tavarat. Leiri loppui jotenkin yllättäen ja nopeasti. Nyt sitten innolla odotan, saanko kutsun seuraavaan koitokseen eli FRF:n sertifiointiin, joka on huhtikuussa.

Viikonloppu menikin sitten akkuja lataillessa ja hieman hääpäivää (kuudes laatuaan) viettäen. T oli järjestänyt yllätysohjelmaa, ja sitä se tosiaan olikin! Oltiin Espoossa katsomassa Talentin kuvauksia! Pyhäinpäivä oli sotkenut hieman suunnitelmia, eikä tarjonta ollut päätä huimaavaa. Mutta hauskaa ja erilaista tosiaankin! Sieltä sitten vielä Careliaan syömään, tosin se oli pieni pettymys. Ruokajutuista voisi ja tahtoisi kirjuutella ihan erikseen joku hetki. Sillä(kin) rintamalla on kaikkea kivaa ollut ja luvassa.

Sanoinko jo, et tuo Volvo on muuten aika ihana….? 😀