Ystäväpohdintaa

2

Kirjoittaja satu | Kategoria Elämää, ei sen enempää | Lisätty 19.10.2011

Mietin tuossa joutessani, että kaveripiirini on nykyisin aika erilainen kuin esim. viisi vuotta sitten. Jotenkin jännää, että vielä ”näinkin” aikuisella muuttuu lähipiiri niin suuresti. Mietin esimerkiksi sitä, että aika suuri osa niistä ihmisistä, jotka olivat häissämme kuusi vuotta sitten, eivät ehkä enää tulisi kutsutuksi. Kun ei olla oltu tekemisissä. Ja toisaalta moni sellainen, kuka nyt on todella läheinen ja kenen kanssa on paljon tekemisissä, ei ollut edes ”hyvänpäivän tuttu” vielä silloin!

Elämäntilanteet muuttuu, ihmiset ”ajautuu” erilleen. Uusia ihmisiä tulee lähelle. Näin se kai menee, ja kai se on luonnollistakin. Jotenkin olen vaan aina ajatellut, että ”hyvät ystävät säilyy läpi eliniän” ja toisaalta, että ”ei aikuisena enää saa uusia ystäviä”. Olen kuitenkin ”joutunut” huomaamaan, ettei se menekään noin. Se vaan menee omaa polkuaan ja omaa elämäänsä, eikä mulla taida edes olla paljoa sanottavaa asiaan. Eikä se nyt suuresti haittaakaan, olkoon sitten noin?

Jotkut, muutamat ihmiset tosin ovat nyt ”liian kaukana”. Mietin, että miksi, mutta en oikein keksinyt. Ehkä vaan elämän kiireet, välimatka tms. on heittänyt niin eri suuntiin, ettei enää tule oltua tekemisissä. Mutta joitakin ihmisiä huomaan kaipaavani, haluaisin nähdä enemmän. Pitää aktivoitua, olla enemmän yhteydessä, soitella. Mutta kun ei se yhteydenpitokaan saisi olla ”väkisin”. Ehkei se sitten olekaan, kun hieman taas aktivoituu ja on enemmän tekemisissä? Ja enhän minä yksin toisaalta voi päättää, että ”nyt leikin ton kanssa enemmän”, tokihan siihen tarvitaan aina kaksi. Toisaalta, kai ”tosiystävyys” kestää senkin, että joskus on hiljaisempia kausia? Kestäähän?

 

Pejä-pohdintaa

0

Kirjoittaja satu | Kategoria Search & Rescue | Lisätty 13.10.2011

Viime viikonloppuna olin sitten taas kerran pelastusjälkikokeessa, vaikka eihän mun enää pitänyt. Mutku teki mieli. Meillähän on tulos kesäkuulta, joten sinänsä en olisi ”tarvinnut” tulosta mihinkään. Ajattelin ja toivoin, että olisi kiva osallistua kokemuksen vuoksi ja toisaalta haaveenani oli, että jos kerran koe menisi niin, että maalimies löytyisi jäljestämällä… No ei mennyt nytkään ihan niin!

Koe oli Haminassa ja tuomarina oli mukava Huomo. Olosuhteet oli loistavat, hyvä ilma, ei liian kuuma ja maastokin oli kohtuullinen. Jälki nousi helposti, melkei liiankin helposti: heti janan alussa, ehkä 10 metriä alusta Pötkö nosti jäljen ja lähti vahvasti viemään. En meinannut uskoa sitä ja odotinkin, että Huomo huutaa meidät takaisin janalle, mutta ei. Siitä se tosiaan lähti. Tuomari oli sanonut, että ”tuo nyt ei olisi paremmin voinut onnistua”. Mutta siihen se kaatuikin. Tosi pian janan jälkeen oli suorakulma oikealle. Pötköhän ei ole kulmissa kovin hyvä, ja kun se oli noin äkkiä, niin ylihän se meni. Pyörittiin sitten ”suolla” ja lähellä vartin verran, kunnes palattiin janalle ja yritettiin uudelleen. Jotenkin jälki sitten taisi nousta, ja lähdettiin menemään, mutta aikaa oli tuhraantunut niin paljon, että peli oli menetetty. Heti alussa olisi ollut yksi esine, mutta se jäi. Siellä sitten tossoteltiin menemään. Pitkän pätkän jälkeen löytyi lopulta yksi esine: Metku löysi ja ihan nenällä! Se oli hieno tunne. Mutta siitä esineeltä ei enää jaksanut jatkaa jäljellä, joten pyörittiin hetki metsässä, kunnes vihelsin pelin poikki ja lähdin lähellä olevalle tielle, josta olimme alun perin metsään menneet. Katselintien reunaa ”sillä silmällä” kuitenkin, kun maalimiehillä on tapana olla aika liki. Ja sieltähän mä sen maalimiehen bongasin! Metkun ilme oli aika tyrmistynyt, kun tervehdin maalimiestä. Metku oli vähän sitä mieltä, että ”mitä sä täällä teet”. No yliajalla löytynyt mm ja yksi esine ei oikein riitä läpimenoon, joten ei tullut sitten tulosta.

Eipä olla harjoiteltukaan. Ja kulmat on vaikeita. Mutta ihan kivaa se oli silti, eikä jäänyt pahasti hampaankoloon mitään. Jos tässä vielä on tilaisuuksia, niin voisihan sitä yrittää vielä kerran, mutta jos ei päästä enää kokeeseen, niin ei sitten. Seitsemästä pejästä meillä on tulosa kolmesta, musta se on hyvä prosentti. Nyt tuolla Haminassa tuloksen sai vain yksi koira viidestä jäljellä olleesta! Tylsää. Varsinkin, kun koe on niin työläs järjestää.

Metku on kyllä jäljellä aika ihana, se on niin rauhallinen ja tekee töitä kovasti. Se ei vaan ole mikään ”luonnonlahjakkuus” siinä lajissa, joten pitäisi harjoitella enemmän. Mutta se kivaa, että se tykkää siitä,tekee itsenäisesti hommia eikä ota musta paineita. Jotain olen jossain vaiheessa tainut tehdä sen kanssa oikein? 🙂

Midnight in Paris

0

Kirjoittaja satu | Kategoria Elämää, ei sen enempää | Lisätty 12.10.2011

Olin tänään katsomassa Woodyn uusimman: ”Midnight in Paris”. Mikähän sen leffoissa oikein on, mikä viehättää? Kun eihän niissä oikeastaan tapahdu mitään, ne alkaa jostain ja loppuu yllättäen ja hieman kesken, ja silti ne kiehtoo? Tuotakin katsoessa toivoin, et eipä loppuisi vielä ja sit kun se loppui, niin olin hieman höh.

Pariisi-pätkä ei ollut läheskään yhtä hyvä kuin aiempi ”You will meet a tall dark stranger”, eikä lähelläkään ”Vicky Christina Barcelonaa”. Ehkä osittain siksikin, että Owen Wilson ei kuulu suosikkinäyttelijöihini, kun taas Banderas ja Bardem on aika ihania (ja hyviä) molemmat. Tällä varmaan oli iso vaikutus? Ja myös se, että Pariisi ei vaan mielestäni ole mikään romanttinen kaupunki, vaikka kaikki niin väittääkin. Tosin en ole mikään romanttinen ihminenkään…

Ilta oli muutenkin onnistunut: sain aitoja, alkuperäisiä stroopwaffelseja! Kiitos Marko! Todella ihana yllätys, jota en osannut mitenkään odottaa.

Ja leffassa istumisen päätteeksi käytiin ”maailmanparannuslenkillä” kaverin kanssa. Jos sitten ottaisi hieman pannukakkua ja menisi hetkeksi tösön ääreen, niin ehkä se kruunaisi tämän onnistuneen illan?

Punajuuri-porkkanapaistosta ja kesäkurppakakkua

1

Kirjoittaja satu | Kategoria Ruoka & juoma | Lisätty 11.10.2011

Tein tässä yksi ilta kaapissa olleista punajuurista ja porkkanoista aika hyvää kasvisvuokaa. Laitoin (tai Tuomo auttoi ja pesi ja pilkkoi) molemmat vuokaan, öljyä ja yrttejä päälle ja uuniin. Aika kauan sai hautua tosin (reilun tunnin, ensin vaan punajuuret jotain vartin ja sit porkkanat kehiin), jossain noin 180 asteessa, joten ei ole mitään pikaruokaa. Loppuvaiheessa heitin joukkoon vielä hunajaa ja vuohenjuustoa ja ”kärtsäsin” vähän kovemmalla volyymillä vielä hetken. Tosi hyvää tuli! Kiitos Mari tästä vinkistä!

Sen kanssa olikin sitten mielenkiintoinen uusi tuttavuus: hevosen lihaa! Ostin myyjän ylipuhumana MustaPekka K-kaupasta hevosenlihapihvit, sellaiset valmiiksi maustetut ja paneroidut jauhelihapihvit. Meinasin polttaa ne pannulla, mutta sain kuitenkin pelastettua. Aika mielenkiintoinen, vahva maku. Ei kuitenkaan mun mielestä selkeä riista, vaan joku ”vahva” vaan 🙂 Vaikea kuvailla. Mut hyvää! Voisin ostaa toistekin, varsinkin kun kilohinta oli ihan kohtuullinen (oisko ollut 15 e?). Yhdessä paistoksen kanssa toimi mainiosti!

Äsken sitten innostuin tuhoamaan jääkaapissa olevaa kesäkurpitsaa. Tuunasin hieman aiemmin tekemääni reseptiä ja korvasin osan vehnäjauhoista ruissihtijauhoilla, laitoin enemmän kurppaa, lisäsin pähkinöitä ja heitin vielä joukkoon pussillinen Wiener nougat crushia. Enkä korvannut yhtään öljyä voilla, kuten viimeksi. Tulos oli mehevä ja kostea, edelleenkin, mutta ehkä aavistuksen ”terveysvaikutteinen” ja siten ei niin hyvää. Mutta kyllä sitä syö. Tämän lisäksi piti vielä tuhota ”punainen” maito, joka uhkasi pilaantua, joten illan ähmäämisiin kuului vielä pannukakku. Mun uusi elämä on taas täysin pois raiteiltaan! Ei hyvä ollenkaan. Joku skarppaus (vai karppaus?) tartteis tapahtua…

Syötiin me Islannissakin!

0

Kirjoittaja satu | Kategoria Ruoka & juoma | Lisätty 05.10.2011

Islannin ruokakulttuuri nyt ei ollut mikään kaksinen. Paljon kalaa ja lammasta. Kuivattua kalaa oli myynnissä kaikkialla, lähinnä kai se oli turskaa? Tuli maistettua, mutta ei oikein napannut. Valasta olisi myös saanut, mutta ei oikein houkutellut sekään. Maku olisi ehkä ollut kohdillaan, mutta ei voinut maistaa silti. Myös lunneja oli tarjolla jossain paikassa, mutta ne ei osuneet yhteen meidän nälän kanssa, joten se jäi kokeilematta, ehkä hieman harmittaa.

Ihan hyviäkin annoksia ja kivoja yllätyksiä, mutta ei mitään ihmeellistä. ”Paikallinen erikoisuus” oli kaalikeittoa…joten aika samanlaisia juttuja kuin Suomessa. Yksi uusi, kiva tuttavuus siellä oli: Skyr. Sitä saa kuulemma jo Suomestakin, joku sanoi ja tv:ssä mainosti. Skyr on rahkan ja paksun jogurtin sekoitusta ja sitä sai kymmeninä eri makuina, mm. vanilja toimi aika hyvin. Helppo ja kohtuullisen terveellinen välipala, joten kiva, jos sitä saa kohta nauttia lisää.

Ruokailuun liittyi toki Islannissa hauskoja tilanteita, parhaat naurut saimme pohjoisrannikolla pienessä ”fine dining” -paikassa. Paikkaa mainostettiin jossain opaskirjassakin ja tarkoituksella suuntasimme sinne. Ison tien varressa oli oikein kyltti ”slow food” 🙂 Itse paikka oli maatilamajoitus -tyylinen talo meren rannalla, samanlainen, joita siellä oli pilvin pimein. Olimme ainoat asiakkaat, joten talon vanha herra oli kovin innokas keskustelemaan kanssamme. Hän oli hieman ”epäsiistin” oloinen kaveri, joten hänen poikansa (?), ihana homo kokki-tarjoilija, ajoi vanhan herran pikaisesti ulos.

Varsinaista menuuta ei ollut, vaan tarjoilija luetteli meille alkuruoan (chili-kookoskeitto katkaravuilla tai ilman), väliruoan (se olisi ollut joku tartar kalajuttu?), pääruoan (oisko ollut kaksi vaihtoehtoa, syötiin jotain kalaa) ja kaksi jälkiruokavaihtoehtoa (manteliKAKKU mustikkajäätelöllä ja suklaakakku orvokkijäätelöllä).

Keitto oli tosi ihanaa! Tulista, mutta ei liian. Toimi! Pääruokakin oli hyvää, mutta annoksen asettelu oli koominen: pieni, kukkakuvioinen lautanen, jonka reunalla oli kultaus. Lautanen oli ihan täynnä tavaraa ja kalan päälle oli laitettu pystyyn heinän korsi! Jotenkin todella liikuttavan näköistä. Harmi, ettei tullut otettu kuvaa. Yritys kauniista annoksesta oli todella kova 🙂

Jälkkäri oli myös mielenkiintoinen: mun suklaakakkuannos oli ihan toimiva, sellainen ihana mudcake. Orvokkijäätelö oli itse tehtyä, ihan ok, hieman mautonta. Mutta Tuomon mantelikakku 😀 ”Kakku” oli pienen pieni kaurakeksin näköinen kuiva keksi! Mustikkajäätelö oli muuten hyvää, mutta mustikat liian jäisiä, joten hieman sen takia hieman mautonta.

Kaikinpuolin kuitenkin ruoat olivat onnistuneita, palvelu nopeaa (no oltiin tosiaan ainoita asiakkaita) ja tunnelma rento. Tarjoilija piti tarkkaan huolta siitä, että me viihdyimme.

Koitti maksun aika. Islannissa pankki- ja luottokorteilla maksaminen oli todella yleistä ja se onnistui lähes poikkeuksetta aina ja kaikkialla. Niinpä heitimme Visan kehiin ja jäimme odottamaan. Tarjoilija-poitsu meni tiskin taaksen, syötti kortin. Ja paineli sitten kovaa vauhtia ulos ravintolasta, harppoi ikkunoiden ohi ja katosi! Olimme hieman ihmeissämme, että mitä nyt. Hetken päästä kuulimme, kuinka kuitti alkoi tulostua. Ja tarjoilija palasi tuohtuneena takaisin. Hän toi kuitit pöytään ja pahoitteli, että tässä ensimmäinen kuitti on tällainen, kun ei ollut yhteyttä, koska ”äitini puhui”. Ja tässä sitten toinen kuitti, jossa veloitus.

Meillä oli vaikeuksia pitää pokkaa. Poika-parka oli niin kovin tosisaaan sen ravintolansa suhteen, kaiken piti selvästikin olla täydellistä ja hienoa. Ja sitten äiti menee tukkimaan tietoliikenneyhteydet juuri silloin, kun päivän (?) ainoat asiakkaat haluavat maksaa! Kiitimme ja kumarsimme ja poistuimme autolle, jossa repesimme. Tilanne oli niin kovin koominen. Mutta kaikinpuolin, voin suositella paikkaa lämpimästi, jos eksytte Islannin takamaille joskus.

Ilmaisuajatus

0

Kirjoittaja satu | Kategoria Search & Rescue | Lisätty 05.10.2011

Pötköhän ilmaisi ruokaa frf-testissä. Joten jossain takaraivossa on ollut ajatus, että sitä pitäisi treenata (pois). Viime treeneissä palotalossa yhdessä huoneessa oli koiran palkkapurkki, jonka sisällä oli jotain ihanaa herkkumömmöä. Pötkö pyöri ja hääräsi huoneessa ja haukkui. Lopulta löysi purkin ja meni maahan (kuten jälkiesineille tehdään) ja haukkui sitä. Ärähdin ja laitoin jatkamaan hommia.

Pian löytyikin maalimies. Hän oli jossain kolossa ja kun kaivautui sieltä ulos, niin hän kysyi (onneksi!), että haukutanko vielä (purkin ollessa kädessä). Sanoin, et palkkaa vaan. Tästä tuli ajatus, että pitäisi muistaa ohjeistaa maalimiehet niin, että ”purkkia” ei enää koskaan haukuta. Eli purkki on piilossa niin kauan, kunnes alkaa ”kehumisvaihe” ja sitten se avataan nopeasti koiran nenän eteen. Mietin nimittäin, että tilanne on ristiriitainen koiralle, jos se laitetaan vielä haukkumaan maalimiestä, jonka se on jo ”haukkunut esille piilosta” ja joka kehuu sitä. Ja jos se purkki koiran nenän edessä ottaa vielä haukut, niin silloinhan koira nimenomaan haukkuu sitä purkkia eli ruokaa.

Jatkossa pitää muistaa kokeilla tätä Pötkölle ja muutenkin treenata ruokaa lisää. Onneksi tähän asti olen tunnistanut haukusta, että haukkuuko ihmistä vai mitä. Mutta ei kiva silti. No nyt kun Pöppi on lomalla niin voin keskittyä Pötkön kanssa tuohon asiaan.