Lottovoitto

1

Kirjoittaja satu | Kategoria Elämää, ei sen enempää | Lisätty 28.09.2011

Kuuntelin tänään mielenkiintoista keskustelua. Kollegat kertoivat, mitä tekisivät, jos voittaisivat lotossa vaikka 5 miljoonaa. Eräs, sellainen aika harkitsevainen henkilö, sanoi, ettei heti ehkä tekisi mitään, vaan miettisi. Ehkä sitten ostaisi asunnon ja matkustaisi. Kuulosti ihan hänenlaiseltaan vastaukselta. Toinen sanoi, että jos se tapahtuisi tässä lähivuosina, niin hän lähtisi opiskelemaan, johonkin tutkijakouluun. Kuulosti ihanalta unelmalta, voisin niin nähdä hänet tutkijana!

Kukaan ei sanonut, että lopettaisi työt, mikä oli ehkä hieman yllättävää. Ja tavallaan mukava kuulla.

Mietin sitten itse, että mitä tekisin. Ensimmäisenä varmaan ostaisin uuden auton ja harkitsisin asunnon vaihtoa. Mutta myös toteuttaisin Tuomon suuren unelman: ostaisin hänelle lentolupakirjan (tai siis maksaisin kurssit ja tunnit jne.). Ajatus tuntui niin mukavalta, että pitäisikö sitä ihan lotota?

Kaikki on suhteellista

3

Kirjoittaja satu | Kategoria Elämää, ei sen enempää, Search & Rescue | Lisätty 27.09.2011

Illan debriefing-sessiosa Majkan ja Helin kanssa tuli esille monia hyviä seikkoja, jotka helposti unohtuu. Maailma vaan välillä kutistuu omien haaveiden ympärille, eikä sitä tajua, miten hyvin asiat kuitenkin on. Mulla on kaksi tervettä ja kivaa koiraa, jotka saavat elää onnellisina. Niiden kanssa voi harrastaa melkein mitä vaan. Metku on hälykoirana vielä kaksi vuotta ja färrässäkin vielä vuoden. Se on kuitenkin ollut pitkää yksi unelma.

Jipon kapasiteetti ei ehkä vaan riitä siihen,mitä mä haluaisin kisakoiralta. Se on ehkä ajan kanssa, iän myötä hieman rauhoittunut ja siten ”ehtii” paremmin kiinnittää huomiota siihen, et mitä mä teen ja millainen olen. Aiemmin se on varmaan vaan kaahottanut menemään. Sille ei myöskään ehkä ole ”ykkösasia elämässä” löytää maalimiehiä, vaan siitä on kivaa tehdä muutakin, kuten agilityä, tottista, kettistä, lenkkeillä, nuustella ja tohottaa. Joten ehkä tämä kaikki yhdessä sen pienen toimintakyvyn kanssa yhdistettynä mun jännitykseen saa aikaan klikin, et homma ei vaan toimi. Aina ei muista, mitä on tekemässä.

Kisoissa meno ei ollut kuitenkaan näyttänyt pahalta, itse vaan huomasin sen, että kaikki ei ole ihan kuten pitäisi. Ulkopuolisen silmin se oli kuulemma ihan kelvollista, koira irtosi syvälle ja näennäisesti toimi. Sitä en saa koskaan tietää, miksei se ilmaissut ekaa löytämäänsä maalimiestä, mutta ilmaisi toisen. Luulisi, että koira laskisi loppua kohden? Mutta tämä jää mysteeriksi. Onko syy ehkä se, että edellispäivänä yksi koira vuosi paljon verta kenties juuri siihen kohtaan, missä mm oli? Ei voi tietää.

Nyt kuitenkin Jipii jää tauolle toistaiseksi. Pekotreneeistä ja -kisoista. Keväällä menen toko-kokeisiin harjoittelemaan jännitysmomentteja ja mietin sitten jatkoa. Maailmanmestaria siitä ei koskaan tule, mutta ehkä siitä vielä on  kansalliseksi hälykoiraksi? Tätä mun pitää työstää päässäni, niin ehkä sitten kun sen hyväksyn, voin taas nauttia sen kanssa kisaamisesta, vaikkei tuloksia tulisikaan?

Kisaa Pötkön kanssa nyt syksyllä pelastusjäljellä ja ehkä raunioilla, ihan siksi, että saan itse kokemusta ja tulokset päivitettyä. Sen kanssa kun on kiva mennä 🙂

Kai tää tästä taas iloksi muuttuu? Uutta pentua voisi toki alkaa aktiivisesti taas miettimään…kunhan rotu vaan selviäisi! 😀

 

Hanskat tiskiin?

0

Kirjoittaja satu | Kategoria Search & Rescue | Lisätty 25.09.2011

Oltiin sitten tänään Jipiin kanssa pelastushaun sm-kisoissa, joka oli kansainvälinen koe (ipor-b). Tottis meni huonosti…mutta paremmin kuitenkin kuin viimeksi. Pysyi hyvin paikallaan, ryömi tosi hyvin (Jipoksi!) ja noutokin toimi. Seuraaminen oli väljää ja eteenlähetyksessä meinasi karata autolle ruokakipolle (eipä ollut tullut treenattua sitä ihan noin, taas oppi jotain…). Jättävät oli ne murheenkryynit! Kolme seisomista, kuten ”manasinkin”. Istuminen lisäksi muutenkin huono: seisoi ja lähti sit jolkottelemaan perään! Mutta siis se yksi seisominen oli ihan hyvä liike. Pisteitä herui 35, aika säälittävää.

Kettis meni loistavasti! Pitushypyltä karkasti seuraavalle esteelle eli putkelle, joten se ei ollut ihan tyylipuhdas. Ei siis mennyt putke, vaan ”venyi” sen suuntaan. Pöydät oli yllättäen aivan loistavat, lukuunottamatta loppua, jossa ei osannutkaan tulla edestä sivulle! Mutta järjestys oikea eikä haahuillut! Kantamisen sössin itse, kun kutsuin sen eteen enkä suoraan sivulle. Mutta kuitenkin pisteitä huimat 45!

Jännityksellä sitten mentiin maastoon, joka meidän kohdalla siis oli näistä kolmesta osa-alueesta viimeinen. Valmistelut meni niin kuin ”aina” eli tein mielestäni asiat ihan kuten treeneissäkin. Jostain käsittämättömästä syystä, Jippo ei kuitenkaan ”noussut” kävelessämme aloituspaikkaan. Ja eihän se sitten tehnyt töitä, juoksenteli kuin ois mettälenkillä ollut! Ois varmasti syönyt heinää, jos sitä ois ollut tarjolla. Se plutasi lammikoissa ja haahuili. Oli käynyt yhdellä maalimiehellä, mutta ei ilmaissut! Yksi jäi löytymättä ja yksi kyllä löytyi, ja ”tuplailmaistiinkin”: muutama kunnon haukku ennen kuin rulla tuli taas mieleen. Tämä maalimies siis nousi hienosti, mutta eihän se yksi kolmesta riitä mihkään. Pisteitä surkeat 72.

Kaikki muut b-kokeen koirat saivat tuloksen ja peräti viisi ykköstuloksen! Sekin harmittaa. Siis ei se, että tuloksia tuli, vaan se, että me oltiin ainoita todella surkeita. Maasto ei ollut vaikea, keli hyvä, kaiken piti olla kunnossa. En kuvitellut olevani palkintopalleilla, mutta ajattelin, että tulos olisi realistinen tavoite. Mutta ei.

Kieltämättä alkaa mietityttämään, et onko tässä mitään järkeä? Ollaan treenattu hakua kuutisen vuotta ja tämä on tulos! Tiedän, et koiraa ei saisi syyttää, mutta en nyt oikein keksi missä muussakaan olisi vika! Keväällä Ruotsissa vastaavassa kokeessa tapahtui sama juttu: yhtä ei ilmaissut, yksi nousi ja yksi jäi löytymättä.

Joku klikki siis siinä täytyy olla, kun koetilanteissa käy noin. Treeneissä kuitenkin homma toimii kuin junan vessa. Mutta kieltämättä on motivaatio aika hukassa tuon kanssa. Miksi kävisin kisoissa, kun menestystä ei tule ja mieli vaan pahoittuu? Katsoin ”tilastoja”: tämä oli meidän viides ipor-haku b ja siis tulosta ei ole vielä tullut. Pehassa ollaan oltu kolme kertaa, joista kaksi läpi. Peha on kuitekin aika samanlainen koe, joten miksi se menee läpi, mutta iporit ei?

Motiiveja jatkaa ton kanssa yhtään mitään pelastuskoirajuttuja on vaikea keksiä. Hälykoirakkona ollaan nyt marraskuulle asti, jos ei saada pera-beetä (toinen murheenkryyni) läpi, niin sit tiputaan siitä pois. Mutta Pötkö on kuitenkin melkein kaksi vuotta vielä ja siihen luotan tositilanteessa enemmän. Jos kahden vuoden päästä sitten haluaisin tosta jatkajan, niin sit se on jo yhdeksän. Ja onko se hälykoiruus sen kaiken itkun ja pahan mielen arvoista? Varsinkin, kun raunioilla tuloksen saaminen ei ole yhtään sen helpompaa: juoksee rulla (tutti) suussa pitkin rataa ja vetää heinää naamariin. Ja miten paljon sitäkin ollaan treenattu!

Kilpailuvietti on mulla korkea, siksi olen käynyt noissa arvokisoissa. Ja kv-kokeet on kivoja, kun tuomarit on niin asiallisia ja kannustavia. Ei tartte pelätä, et tulee vittuilua tai epäasiallista kohtelua. Mutta ei se auta, jos aina pitää ajaa kotiin tippa linssissä.

Eihän tuo Jipii mikään tähti ole, sen olen aina tiennyt. Eikä edes tähdenlento. Mutta en olisi aiemmin uskonut, että ”-14” on oikeasti este ”pelastuskoirauralle”. Mutta kyllä se taitaa olla. Moottori ei riitä, taistelutahto loppuu. Vai mikä tähän voi olla syynä, kertokaa viisaammat?

Ehkäpä talvitauko on paikallaan, mietin sen aikana mitä jatkossa? Voishan sitä vakavasti miettiä, et jos keskittyisi tulevina vuosina tuomariharjoitteluihin, jos sinne kurssille pääsisi. Sekin kai vienee aikaa. Tää pään hakkaaminen seinään ainakin alkaa sattumaan vähän turhan paljon.

 

Takki tyhjä ja tippa linsissä

2

Kirjoittaja satu | Kategoria Elämää, ei sen enempää, Search & Rescue | Lisätty 18.09.2011

On tämä blogin päivityskin taas jäänyt, vaikka mielessä on ollut ja haluja olisi kirjoittaa. Ei vaan ole ehtinyt.

Suuri koitoksemme, Pelastuskoirien joukkuekatselmus eli joukkue-sm:t on nyt sitten ohi! Töitä tehtiin sen eteen vuosi, viime kisasta asti. Tahti kiihtyi kesällä ja huipentui viime viikkoihin. Ja nyt sit se on ohi? Mitä nyt sitten?

Rastit suunniteltiin pääasiassa Majkan ja Helin kanssa kolmisteen. Tokihan meillä oli apujoukkoja, aivan mahtavia sellaisia. Mutta kuitenkin kolmisteen sitä lähinnä pähkittiin. Jotenkin tavallaan ihmeellisen mahtavaa, että me kolme saatiin urakka suunniteltua ilman yhtään tappelua, itkua tai hampaiden kiristystä. Homma toimi, pyöri ja vielä oli kivaakin! Tai siis ainakin mulla 🙂 Majka ja Heli on kyllä ihan uskomattoman hyviä tyyppejä ja ehkä me jollain tavalla ”pelataan” hyvin yhteen? Toki bugeja oli päässyt joukkoon ja mokia sattui. Mutta ei niitä jääty märehtimään tai toisiamme syyttelemään, varmasti kaikki me ruoskitaan itseämme niistä ihan riittävästi. Niin jotta kiitos M & H!

Mutta nyt on kyllä tyhjä olo. Kyllä se tästä taas huomenna, kun arki jatkuu ja menoa riittää. Ja jos yhden yön nukkuisi kunnolla. Väsyneenä kun olen sellainen itkupilli.

Kisat oli mahtavat ja niitä oli kiva päästä järjestämään, mutta ensi vuonna tahdon kyllä olla menossa mukana hieman eri vinkkelistä. Toivottavasti pääsen Pötkön kanssa Hepekon joukkueeseen. Kyllä pelastuskoiratoiminta on sitten kivaa 🙂